Kellariovi

Vaikka hän olikin asunut talossa jo kaksi vuotta, Susanna ei tuntenut sitä vieläkään kodikseen. Hän inhosi sen vanhuutta, joka kuulsi läpi sen jokaisesta piirteestä; sen ovien ja lattialankkujen nirinästä, sen putkistojen kohinasta, sen vedosta ja kosteudesta, sen teknisistä vioista (joskus hanat kieltäytyivät antamasta lämmintä vettä, joskus uuni naksahti itsestään pois päältä, joskus ulko-oven lukko ei avautunut - varsinkaan talvella) ja ennen kaikkea sen hajusta, tuosta pölyisen tunkkaisesta ilmasta joka täytti sen huoneet. Se oli joka tapauksessa isompi kuin mitä hän olisi tarvinnut, ja halvempi kuin mihin hänellä olisi ollut varaa, mutta hän ei kuitenkaan saanut pakotettua itseään muuttamaan jälleen. Siitä oli kerta kaikkiaan liikaa vaivaa, ja hän uskoi edelleen että tottuisi ennen pitkää talonsa vikoihin.

Se oli tummista laudoista rakennettu harjakattoinen paritalo kaupungin asuinalueen harvemmilla reunoilla. Ympärillä oli paljon muitakin yhtä vanhoja taloja, mutta niistä monet olivat asumattomia. Korkeat rauduskoivut, lehtikuuset ja pihlajat riiputtivat synkkiä oksiaan katujen ja pihojen yllä ainaisessa tyynessä. Rajamustassa ei tuntunut milloinkaan olevan tuulenvirettä. (Paikkaa kutsuttiin Rajamustaksi, asuinalueen läpi kulkevan Rajamustankadun mukaan, mutta nimitys ei ollut virallinen - kaupunginhallitus tuskin olisi pitänyt sitä erityisen imartelevana.)

Susanna oli lehtoriksi opiskeleva 26-vuotias nainen, punatukkainen ja keskimittainen. Hän äänesti vihreitä ja oli eronnut kirkosta lähinnä verojen takia. Hän piti progressiivisesta rockista, pastasta ja eläimistä. Hän katsoi televisiosta vain Yleisradion kanavia ja luki paikallista sanomalehteä. Ja missään tapauksessa hän ei uskonut kellarissaan olevan kummituksia, vaikka hänen naapurinsa, iäkäs leski herrasmies, oli siitä vakuuttunut. Sen sijaan hän suhtautui naapuriinsa ymmärtäväisen säälivästi, kuten omituisiin ja hieman vajaaälyisiin ihmisiin yleensäkin. Muutaman kerran hän oli suostunut puhumaan kauemmin herra Kjällin kanssa kuin vain tervehtimään tätä opistolle lähtiessään, ja noina kertoina tämä oli osoittautunut varsin miellyttäväksi mutta auttamattoman vanhanaikaiseksi mieheksi, ja hän todella uskoi että heidän talonsa kellarissa asusti yliluonnollisia voimia.

"Minä olen nähnyt", hän oli kerran todennut tietäväisesti hymyillen. "Ne eivät tule esiin, ennen kuin hetki on oikea, mutta ennen pitkää tekin huomaatte."

Susannaa tällainen puhe ei hetkauttanut. Hän oli melkoisen ihmisystävällinen, ja hänestä taikauskoisillakin oli paikkansa maailmassa. Ja aina kun hän värähti hakiessaan iltahämärällä kellarista polttopuita, lumikolaa tai jotain vastaavaa, hän naurahti itselleen.

Hänen elämänsä sellaisenaan kuitenkin järkkyi eräänä syyskuisena lauantaiaamuna, kun hän sai postissa kirjeen johon ei ollut merkattu lähettäjää ja johon hänen nimensä ja osoitteensa oli kirjoitettu koukeroisella käsialalla ja mitä ilmeisimmin mustekynällä. Hän katseli kirjettä kummissaan ja vei sen sisään. Aamupalaksi paahtoleipää syödessään ja kahvia nautiskellessaan hän avasi kirjeen kirkkaanvärisen mutta mustien pilvenriekaleiden himmentämän aamuauringon valossa.

Kirjeessä oli vain hieman haalistunut, moneen kertaan taiteltu paperi, johon oli piirretty kaksi kuvaa vierekkäin: valkoisiin pukeutunut ihmishahmo, joka seisoi selin, ja avoin ovi, jonka takana oli vain mustaa. Ne olivat karkeita ja ilmeisesti pienen lapsen töhertämiä.

Omituista, Susanna ajatteli. Hän kävi läpi tuttujaan, mutta ei saanut mieleensä ketään joka lähettäisi hänelle jotain tällaista. Ensin hänestä tuntui, että hänen pitäisi tunnistaa, mitä kuvat tarkoittivat, mutta kun miettimisestä ei ollut apua, hän vakuuttui yhä enemmän että kyseessä oli pila. Hän tuskisteli kirjeen kanssa koko aamupäivän, tutkiskeli sitä molemmin puolin ja valoa vasten, ja kuorta samaten. Siinä ei ollut merkkiä eikä leimaa, joten se oli tuotu laatikkoon omakätisesti.

Lopulta hän päätti näyttää kirjettä herra Kjällille. Hän veti harmaan tuulitakin aamutakkinsa päälle ja läpsyt jalkaansa, ja meni koputtamaan paritalon toisen asunnon oveen. Kukaan ei kuitenkaan vastannut, eikä ikkunoissa näkynyt valoja. Mikä oli sekin omituista, sillä herra Kjäll kävi hyvin harvoin missään. Ja jonnekin pitemmäksi ajaksi lähtiessään hän ilmoitti siitä paitsi Susannalle, kaikille lähistöllä asuville, joita kaikkia hän piti hyvinä ystävinään.

Takaisin sisään kävellessään ajatuksiinsa vajonnut Susanna sattui katsahtamaan Rajamustankadulle, ja näki pienen, lettipäisen tytön seisovan siellä siistissä, valkoruskeassa puvussa ja leveässä hameessa. Tyttö katsoi jotain tarkkaavaisena, liikkumatta. Susanna yritti saada selvää, mitä tyttö tuijotti, mutta ei nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Kun hän katsoi takaisin tyttöön, tämä oli kadonnut. Hän värähti ja painui sisälle.

Lähistöllä ei hänen tietääkseen asunut pikkutyttöjä. Mutta kuka oli töhertänyt kuvat ja tuonut kirjeen Susannan postilaatikkoon?

Illemmalla, uutisia katsoessaan Susanna kuuli kovan kolahduksen jostain. Se sai hänet hätkähtämään ja katselemaan ympäriinsä asunnossaan mitään outoa löytämättä. Sitten hän tajusi sen tulleen kellarista.

Hänellä ja herra Kjällillä oli yhteinen kellarivarasto, jonne heillä molemmilla oli ovet. Siellä oli kaikenlaista sekalaista tavaraa, jota he eivät halunneet ottaa sisälle omiin taloihinsa, sekä muinainen kamiina. Sinne vei yksi ovi, joka oli talon takaseinässä.

Nyt Susanna nappasi omat avaimensa ja meni tuolle ovelle. Ulkona oli jo hämärää, aurinko oli laskemassa ja varjot olivat tummuneet ja yhtyneet rikkomattomaksi pimeäksi. Rajamustankadun katuvalot tuntuivat valaisevan vain itse kadun ja loivat muualle enemmän varjoja kuin mitään muuta.

Susanna painoi korvansa kellarin ovea vasten, eikä kuullut mitään. Hän veti syvään henkeä, oikeastaan tietämättä, miksi häntä pelotti, ja avasi oven.

Sisällä oli pilkkopimeää. Susanna naksautti valot päälle, ja ne auttoivat jonkin verran. Keltainen sähkölamppu oli likainen ja himmeä, mutta sen valossa Susanna näki ettei kellarissa ollut ketään, mutta sen takaseinässä oli ovi, jota hän ei milloinkaan ennen ollut huomannut, ja se oli raollaan. Sisällä näkyi vain pimeyttä.

Susanna muisti nielaisten kirjeen, ja nyt häntä alkoi toden teolla pelottaa. Hän katsoi taakseen, ja säikähti hieman nähdessään saman pikkutytön seisovan muutaman kymmenen metrin päässä hänestä, jälleen Rajamustankadulla, jälleen katse hänessä.

Susanna laittoi valot pois ja pamautti kellarin oven kiinni. Sitten hän huusi pikkutytölle: "Iltaa! Mikä sinun nimesi on?"

Tyttö ei vastannut mitään.

"Lähetitkö sinä minulle kirjeen?" Susanna yritti.

Tyttö avasi suunsa puhuakseen. Juuri silloin Susanna heräsi vuoteessaan ja inahti hiljaa hämmästyksestä. Hän makasi vähän aikaa aloillaan pimeässä makuuhuoneessa, yrittäen tajuta mitä oli tapahtunut. Hitaasti hänelle valkeni, että hän oli nähnyt unta, mutta hän ei tiennyt lainkaan mistä asti oli uneksinut ja mihin asti oli ollut valveilla.

Hän ei saanut selvyyttä siitä mielessään, joten hän nousi ylös, kiskoi aamutakin ylleen ja hipsi keittiöön. Kirje oli yhä pöydällä kuorensa vieressä. Seinäkello näytti puoli kolmea, ulkona oli pilkkopimeää ja piskotteli hieman.

Susanna tiesi, että ei saisi millään unta tänä yönä. Hänen olisi tehnyt mieli käydä katsomassa, oliko herra Kjäll palannut kotiin, mutta toisaalta hänellä ei ollut mitään varsinaista syytä herättää vanhaa miestä tähän kellonaikaan. Mutta jotain hän tahtoi tehdä.

Silloin hän huomasi, että oven kuva kirjeessä oli sulkeutunut ja valkopukuinen hahmo oli kääntynyt kasvotusten. Ja sillä oli samankaltaiset kasvonpiirteet kuin Susannan naapurilla, ja se oli kalju ohimoita lukuunottamatta kuten herra Kjällkin. Mutta hänen silmänsä oli mustattu.

Susanna henkäisi kiivaasti, hoiperteli kauemmas, otti avaimensa, tukahduttaen tunteen että hän oli tehnyt sen ihan äsken edellisen kerran, meni ulos ja kiersi talon. Hän työnsi avaimen kellarin oveen, avasi sen ja kytki valot päälle sydän jyskyttäen ja käsi vapisten.

Kellarin perällä ei ollut enää ovea. Sen tilalla oli herra Kjäll, valkoisessa yöpuvussaan, seisten selin Susannaan.

Susannan valtasi kaamea tunne. "Herra Kjäll?" hän huikkasi kellariin, ja pienen kivihuoneen kaiut vastasivat hänelle elottoman kumeina. "Oletteko kunnossa? Mitä te täällä teette?"

Mies ei liikkunut. Susanna ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin hirvittävää kirjettä. Kesti hetken ennen kuin hän onnistui hillitsemään pakokauhunsa ja asteli kellariin. Herra Kjäll ei huomioinut mitenkään hänen sisääntuloaan, ja Susanna tajusi kauhuissaan ettei kuullut tämän edes hengittävän. Hän käveli askel kerrallaan eteenpäin, jähmettyen välillä pelosta aloilleen, mutta pakottaen itsensä jatkamaan ja vilkaisemaan välillä taakseenkin.

"Herra Kjäll...?" hän kuiskasi ja ojensi kätensä tarttuakseen miehen olkapäähän.

"Ne tulevat ovesta", kuiskasi nuoren tytön ääni hänen takaansa, saaden hänet säpsähtämään ja käännähtämään ympäri. Juuri silloin herra Kjäll valahti veltoksi kaatuen Susannan päälle ja tyrkäten tämän maahan, ja valot sammuivat räksähtäen. Mutta Susanna ehti juuri ja juuri nähdä väläyksen pienen tytön hahmosta ovensuussa.

"Niillä ei ole mitään syytä tehdä mitä tekevät, ne vain tekevät sen. Ja sinun vuorosi on seuraavana", tyttö ilmoitti jämerästi. Susanna hengitti pakonomaisesti ja kiivaasti, ja kamppaili pois herra Kjällin rennon ruumiin alta. Onnistuttuaan hän säntäsi ulos kellarista, vain nähdäkseen että tyttö oli jälleen poissa. Hän yritti laittaa valot takaisin päälle, mutta lamppu oli ilmeisesti palanut.

Hän säntäsi asuntoonsa, soitti hätänumeroon ja poltti kirjeensä.

* * *

Hieman myöhemmin herra Kjällin kuollut ruumis kannettiin pois kellarista. Poliisi oli peittänyt hänen puhkotut silmänsä verisellä liinalla, ja sen nähdessään Susanna parkaisi kauhusta ja lysähti nyyhkyttäen maahan. Hän ei tiennyt, mitä olisi kertonut viranomaisille, joten ei kertonut mitään.

Seuraavana päivänä hän kävi puhumassa miehelle, joka oli välittänyt asunnon hänelle kaksi vuotta aikaisemmin. Selvisi, että neljätoista vuotta sitten talossa oli asunut pieni tyttö, joka oli hirttänyt itsensä. Susanna vaati kuumeisesti saada nähdä tämän valokuvan, mutta tunnistettuaan näkemänsä lettipäisen tytön siitä hän vaikeni eikä puhunut enää sen enempää.

Hän mietti hetken aikaa. Muuttamista hän oli harkinnut jo pitkän aikaa, ja kuka tahansa olisi tehnyt niin tässä tilanteessa. Mutta hän ei jaksanut stressiä ja kiirettä, joka siitä olisi seurannut, joten hän päätti antaa Rajamustalle vielä yhden mahdollisuuden. Hän nukkuisi asunnossaan tämän yön; jos häntä ei pelottaisi, hän jäisi vielä toiseksikin yöksi. Jos hän pystyisi silloinkin olemaan rauhallinen, hän ei muuttaisi; muussa tapauksessa hän jättäisi ränsistyneen talonsa.

Niinpä hän sitten palasi taloon, joi kupin teetä yömyssyksi ja kävi nukkumaan. Unta hän ei saanut, mutta häntä hermostutti vähemmän kuin hän olisi odottanut. Pari kertaa hän onnistui jopa vajoamaan unisesti hänen editseen lipuviin ajatusten virtoihin rauhaisasti ja oli lähellä torkahtaa, mutta hän havahtui aina hieman ennen sitä.

Sitten hän kuuli sen; narisevan äänen aivan läheltä. Hänen silmänsä rävähtivät auki, mutta hän ei pystynyt liikkumaan sen enempää, kuin käänsi päätään hieman ja näki makuuhuoneen ikkunan avautuvan. Pimeydessä ulkopuolella oli jotain; yötä mustempi varjo, joka työnsi ikkunaa auki.

Susanna päästi puolittain tukahtuneen kirkaisun, hyppäsi ylös sängystään ja juoksi keittiöön. Siellä lettipäinen pikkutyttö odotti häntä ja katsoi häntä silmiin.

"Minä varoitin sinua", hän sanoi. "Ja nyt on liian myöhäistä. Ne ovat tulleet hakemaan sinua."

Susanna tuijotti pikkutyttöä. Hänestä ei voinut erehtyä; hirttäytyneen tytön kuva oli identtinen tämän paikoillaan seisovan tytön kanssa. Ja nyt kun Susanna näki hänet näin läheltä, hän huomasi että tämän kaulaa ympäröi punainen hiertymäjälki.

"Mitä minä teen?" Susanna kysyi silmät kyynelissä.

"Älä ainakaan katso taaksesi", tyttö mutisi ja osoitti jotain Susannan selän takana.

Susanna parkaisi ja juoksi ulos keittiöstä. Pakokauhu sokaisi hänet, ja hän ei kyennyt ajattelemaan, vaan juoksi vain. Hän ei edes tajunnut, minne oli juoksemassa, ennen kuin seisoi kellarin oven edessä. Sinne päästyään hänen mielensä selkeni hieman, ja välitön kauhu muuttui hiipiväksi kammoksi hänen ajatustensa rajamailla. Hän ei ollut kuollut vielä, vaikka hän ei olisi ikinä odottanut selviävänsä hengissä ahtaasta talosta ulos, avarampaan tilaan, joka tuntui pimeydestä huolimatta huomattavasti lohdullisemmalta.

Tuuli virisi, vaikka Rajamustassa ei milloinkaan tuullut.

Susanna pyrki perääntymään kellarin ovelta, mutta yhtäkkiä hänen kätensä tarttuikin sen ripaan ja avasi sen. Ovi avahti nirahtaen; se ei ollut lukossa niin kuin sen olisi pitänyt olla. Susanna tuijotti hätääntyneenä pimeyteen, jonka keskellä hohti punervankultainen valo, ja tajusi vasta kolmannella askelmalla, että hänen jalkansa veivät häntä sisälle kellariin, alas betoniportaita pitkin. Hän kuuli takaansa, miten tuulenvire rapisutti koivujen oksia toisiaan vasten ja sai avoimen oven narahtelemaan, mutta ei kyennyt kääntämään katsettaan eikä hillitsemään jalkojaan. Hän näki vain avoimen oven edessään kellarin perällä, ja sen takana kimmelsi tulinen hohde, joka valaisi hieman koko kellaria.

"Pysähdy!" Susanna kitisi itselleen kyyneltensä keskeltä, mutta hänen vartalonsa ei totellut, ja hän itse oli vain vanki sen sisällä, tuomittu katselemaan miten hän asteli sisään ovesta punaiseen, kutittelevaan valoon, jonka joukossa suuret liekkimäiset hahmot ja varjot tanssahtelivat ja nauroivat hänelle.

Kellariovi rämähti kiinni hänen takanaan.