Kuolemaa metsästämässä

Tiesin, mitä minun oli tehtävä.

Sadepisarat lankesivat kadulle, joka oli yhtä musta kuin taivas, josta ne putosivat. Niiden ropina katosi yleiseen kohinaan, jonka tiesin olevan niiden aiheuttamaa, vaikka korvani ja silmäni eivät antaneetkaan mitään todisteita siitä, että häly seuraisi juuri noiden pienten kristallinkirkkaiden pilvien kyynelten särkymisestä kylmään ja kovaan asvalttiin. Mustuudesta mustuuteen.

Olin polvillani, ja farkkujeni polvet olivat revenneet rikki niin että ihoni lepäsi kadun märkää ja kovaa pintaa vasten. Mutta en ajatellut sitä, ja saatoin hädin tuskin tuntea sen. Rankkasade oli kastellut hiukseni, ja ne roikkuivat ohimoillani ja otsallani liimautuneena niitä vasten, T-paitani näytti siltä kuin se olisi heitetty alas vesiputouksesta, jonka alla odotti teräviä, vedenalaisia kiviä, ja kasvoni ovat verenpunaisten naarmujen juovittamat ja kalpeat kuin vampyyrillä. Tunsin itseni kuolleeksi niin ulkoa kuin sisältäkin, ja ajatukseni kulkivat niin hitaasti, että en ollut varma olinko yhä hengissä vaikka sydämeni löikin ja hengitykseni kulki. Käteni olivat kylmät, ja minua paleli kauttaaltaan niin, etten tiennyt tulisiko minulle enää koskaan lämmin. Ehkä ei.

Mieleeni oli juolahtanut vasta yksi oikea, täydelliseksi muotoutunut ajatus, ihan kuin aivoni olisivat keskittyneet työstämään yhtä ainoaa lausetta sen sijaan että ne olisivat kysyneet niitä tuhansia kysymyksiä, joita kaikki ympärillä olevat ihmettelivät hiljaa itsekseen. Ainoa ajatukseni kellui mieleni tyhjyydessä kuin tulikärpänen loputtomassa pimeyden meressä.

Katollaan makaavan auton ainut ehjänä säilynyt rengas pyöri yhä vimmatusti, kuin jokin näkymätön voima antaisi sille koko ajan lisää vauhtia. Mikään muu ei liikkunut. Vääntyneet metallilevyt, miljoonat ja miljoonat pienenpienet lasinsirut, uuden muodon saanut lyhtypylväs ja jopa tuskallisen hitaasti ylös kiemurteleva savujuova näyttivät kaikki olevan jähmettyneinä paikalleen, niin kuin ne olisivat olleet marmoriveistos joka ei liikkuisi ennen kuin ajan hammas murskaisi sen. Mutta tämä ei ollut taidetta vaan totista totta.

Ajatukseni eivät harhailleet. Ne olivat keskittyneet kuin ohjus, joka on lukittu kohteeseensa. En empinyt, en inttänyt, en edes ollut surullinen. En tuntenut mitään. Silti ainut ajatukseni oli täynnä raivoa, jo pelkät sanat tihkuivat ikiaikaista vihaa joka oli tuhonnut kokonaisia valtakuntia ja käynnistänyt suunnattomia sotia. Olin lähempänä buddhalaismunkkien nirvanaa kuin moni munkki koskaan tulisi olemaan. Päässäni oli vain yksi ajatus.

Oli se lyhyt hiljaisuuden hetki, joka vallitsee kirkumisen jälkeen ja ennen sitä, kun kaikki alkavat voivotella, esitellä kysymyksiä toisilleen tietäen ettei näillä ole vastauksia, ja kun poliisit vihdoin saapuvat paikalle. Kohta katu olisi täynnä vilkkuvia valoja ja meteliä. Mutta nyt ainoat äänet olivat tuhoutuneen auton ja minun ympärillä seisovan ihmisten piirin raskas, hiljainen hengitys, ja sateen kohina. Raskaus leijui ilmassa, painostavana kuin myrsky, joka oli jo alkanut ja mennyt ohitse. Ilmapiiri oli tukehduttava, ja kuoleman haju leijui ylläni.

Kaikesta huolimatta mielessäni oli vain yksi ajatus. Tiesin täsmällisen tarkasti, mitä minun piti tehdä.

Sireenien ulvonta kajahti jostain kaukaisuudesta. Hiljaisuus suli hitaasti äänien kollaasiin.

Kosto.

* * *

”Tämä on unta”, sanoin.

Seisoin lumoavan kauniin metsän keskellä. Linnut, joiden nimiä en tiennyt, ja joiden kaikkien nimiä en olisi voinut oppia vaikka olisin opetellut niitä vuoden, lauloivat pirteitä, aidosti riemukkaita sävelmiään, pieneläimet juoksentelivat puiden oksilla ja rungoilla, ruohikossa, sammaleen keskellä ja puolukkapensaikoissa, iloisesti soliseva pieni puro virtasi kiemurrellen jossain lähistöllä ja leveät auringonvalon säteet siivilöityivät lehtikatoksen lävitse niin kirkkaina, että ne häikäisivät minua. Vihreän kaikki sävyt kimalsivat silmissäni, ne riippuivat puiden oksilla tuhansina pieninä pisaran muotoisina täplinä, ne huokuivat ikivanhoja sanattomia kuiskauksia jalkojeni alla terävinä mutta vaarattomina veitsenterinä, ja ne huojuivat tuulessa, kun se hyväili niiden pitkiä vartaloita.

”Ei ole”, vastasi ääni takaani. Käännyin katsomaan ja näin pikkusiskoni seisovan muutaman metrin päässä. Hän näytti sievältä sinisessä kesämekossaan. Hänen ruskeat hiuksensa kihartuivat hänen olkapäilleen.
”Onpas”, minä vastasin.
”Ei ole”, hän intti. ”Miksi olisi? Yhtä hyvin sinä saatoit nähdä unta äsken. Olit vajonnut omiin kuvitelmiisi. Tämä lehto on todellinen. Olet täällä kävelyretkellä perheesi kanssa, ja tahdoit vähän omaa aikaa ja lähdit sen vuoksi omille teillesi. Isä ja äiti odottavat sinua vain kivenheiton päässä. Se oli kuvitelmaa, tämä on totta.”
”Ei”, minä kuiskasin. ”Sinä et ole todellinen. Sinä et puhu samalla lailla kuin siskoni; sinä puhut samalla lailla kuin uneni.”
”Tämä voisi olla totta.”

Tiesin, että hän oli oikeassa. Tämä ihastuttava metsä, liian kaunis ollakseen oikea, voisi olla uusi kotini. Minulla ei ollut syitä palata pimeyteen, joka odotti minua rajan toisella puolella.

”Tämä voisi olla totta”, myönsin. ”Mutta se ei ole.”
Hän huokaisi ja kohautti olkapäitään. ”Miten vain.” Sitten hänen silmänsä kirkastuivat, kuin hän olisi saanut ajatuksen. Puro solisi voimakkaammin, kuin se olisi tullut lähemmäs. ”Mene itse katsomaan”, hän sanoi äänellä, josta kuulsi selvästi läpi, että hän oli ihastunut omaan ajatukseensa. ”Jos isä ja äiti ovat jossain lähellä, tämä ei ole unta. Jos he eivät ole, tämä on unta.”

Sitten hän kääntyi ja juoksi metsän siimekseen, pois näkyvistä.

Lähdin seuraamaan häntä. Olin kuulevinani isäni ja äitini äänet jostain edestäpäin. Mutta en tuntenut kastetta paljaiden jalkojeni alla, en oikeasti, en haistanut viiman mukanaan tuomia herkullisia tuoksuja metsän muilta laidoilta, enkä maistanut ilmassa leijuvan aamukasteen tuoreutta. Teeskentelystä ei tulisi mitään. En voisi paeta unimaailman puistoihin. Oli vain yksi asia, joka minun piti tehdä. Minulla oli velvollisuus. Ja minä täyttäisin sen.

Puut kumartuivat puoleeni kuin ne olisivat olleet eläviä olentoja. Ne tarkkailivat minua näkymättömin silmin, ja ne puhuivat suilla jotka olivat kätkeytyneet kaarnapinnan alle. Niiden muodot kertoivat minulle enemmän kuin niiden ajatukset, jotka kuulin yhtä selvästi kuin ne olisivat todella puhuneet ääneen. Ehkä ne puhuivatkin ääneen. ”Mitä aiot tehdä?” ne kysyivät minulta. ”Olet pelkkä nuorukainen, olet eksyksissä omissa ajatuksissasi. Mitä sinä voit tehdä?”

”En tiedä, mitä minä voin tehdä”, vastasin katkerana. Tunteeni alkoivat palata vähitellen, kuin ne olisivat paenneet kauhua, joka minuun iski onnettomuuden hetkellä, ja tulisivat nyt takaisin, kun pelko oli poissa. ”Tiedän vain, mitä minun pitää tehdä. Ja minä teen sen.”

”Ja mitä se on?” puut kysyivät.

”Minun täytyy tappaa Kuolema”, minä kuiskasin.

* * *

Suurkaupunki värjyi todellisuuden rajoilla. Saatoin olla siellä oikeasti, tai ehkä en ollut. Tunteeni olivat heränneet ja niiden mukana ajatusteni koko kirjo. Ne olivat jakautuneet kokonaan kahtia. Mieleni toinen puoli punnitsi eri vaihtoehtoja siitä, missä olin nyt, ja toinen puoli yritti keksiä keinoa kostaa tapahtuma, josta ei voinut syyttää kuin kuolemaa.

Ehkä heikko ja lommoille iskeytynyt ruumiini makasi sairaalassa jonkinlaisessa koomassa sillä välin kun mielikuvitukseni leijaili kaukana, kävelemässä jonkin kaukaisen unikaupungin piittaamattomilla kaduilla. Tai ehkä olin jo vapautunut kauan sitten sairaalasta ja kävelin nyt kotikaupunkini oikeilla, sateen hakkaamilla teillä, jotka kaikki näyttivät samanlaisilta. Sillä ei oikeastaan ollut mitään väliä.

Lapset eivät enää aikoihin uskoneet viikatemieheen, joka tuli korjaamaan talteen kuolevien sielut, eivätkä aikuiset tuplasti niin pitkään aikaan. Mutta joskus häneen oli uskottu, ja jo se oli tarpeeksi tekemään hänestä todellisen, todellisemman kuin jotkut mielikuvat joita ihmisten päissä liikkui. Eikä todellisuudellakaan enää ollut suuremmin merkitystä. Voisin kohdata hänet missä maailmassa tahansa yhtä hyvin. Tärkeintä oli se, että ylipäätänsä kohtaisin hänet, ja tiesin varmasti, että kohtaisin hänet ennen pitkää jos etsisin tarpeeksi innokkaasti, tarpeeksi monesta paikasta ja tarpeeksi monella tavalla.

Satoi, niin kuin oli satanut sinä kohtalokkaana iltana jolloin tämä kaikki oli alkanut. Ehkä tämä oli se sama sade.

Autot liikkuivat hitaasti, muodostaen tahtomattaan pitkiä jonoja, mutta kunnon ruuhka oli vasta alkamassa. Se oli täysin järjenvastaista, sillä nyt täytyi olla jo myöhä ilta, koska taivas oli sysimusta eikä yhtään auringonvaloa näkynyt enää missään, ja tähän kellonaikaan ei olisi pitänyt olla autoja liikkeellä nimeksikään. Se ei kuitenkaan vielä riittänyt minulle todisteeksi siitä, että tämä olisi silkkaa kuvitelmaa.

Laahustin eteenpäin jalkakäytävällä, ihmismassan seassa. Kaikki muut kulkivat eri suuntaan kuin minä, ja minä yritin epätoivoisesti puskea vastavirtaan kuin lohi, joka pyrkii ylittämään kosken mutta jonka virta työntää yhä uudelleen takaisin alas. Kukaan ei katsonut minua silmiin tai edes kasvoihin, ja ihmiset väistivät minut viime tingassa, kuin he olisivat tahtoneet tehdä minulle mahdollisimman selväksi, että he suhtautuivat minuun samalla tavalla kuin johonkin pieneen ja limaiseen otukseen.

Minulla oli ylläni pitkä, musta samettitakki, joka oli mielestäni uskomattoman komea. Se ei ollut minun, mutta siinä oli jotain häiritsevän tuttua, joka kutitteli mielikuvitukseni ja muistini reunalla. Taisin näyttää aika hyvältä se ylläni. Niinpä ihmisten tapa katsoa minuun nenänvarsiaan pitkin tuntui oudolta. Ehkä tämä tosiaan oli unta.

Mumisin itsekseni, niin kuin mumisee ihminen joka opettelee ulkoa jonkin vieraan kielen sanoja. ”Onnettomuudet eivät ole kenenkään syytä”, mutisin. ”Niistä ei voi syyttää ketään. Väärin. Niin ihmiset yleensä ajattelevat, mutta he ovat väärässä. Kaikesta voi syyttää jotakuta. Kohtaloa, kenties. Tai kuolemaa. Ja kuolemaa voikin syyttää paljosta. Hänen niskoillaan on enemmän surua kuin ihmisen mieleen mahtuu, enemmän vihaa, kipua ja pahuutta kuin voisi mahduttaa maailman kaikkiin kirjastoihin.” Kuvittelin mielessäni mustakaapuisen luurankohahmon, joka armotta teurasti kaikki maailman elävät olennot. Kuvittelin, miten paljon häntä vihattaisiin, jos hän olisi todellinen henkilö joka kävelisi maailman kaduilla. Kuvittelin, mitä hänestä ajateltaisiin. Ja yritin tulkita, mitä minä itse hänestä ajattelisin. Koetin tarkastella tunteitani sivullisen näkökulmasta, mutta se oli vaikeampaa kuin uskoinkaan. Lopulta aloin ymmärtää, että sisälläni kiehui vihaa enemmän kuin surua. En olisi milloinkaan valmis antamaan anteeksi, ja vasta koston saatuani olisin valmis itkemään hautakiven äärellä. En ehkä silloinkaan.

”Minun on tapettava Kuolema”, jatkoin mutinaani. ”Minun on tapettava Kuolema. Minun on tapettava Kuolema. Minun on tapettava Kuolema. Minun on tapettava Kuolema.” Toistelin sitä mielessäni, yrittäen saada se kuulostamaan joltain sellaiselta, joka on mahdollista toteuttaa. ”Minun on etsittävä Kuolema, taisteltava häntä vastaan, voitettava ja tapettava hänet. Sitten olen kostanut ja voin olla rauhassa. Mitä Viikatemiehen tappamiseen tarvitaan? Mitä murhan suorittamiseen yleensäkin tarvitaan? Hermoja. Kylmiä hermoja.” Uskoin, että minulta löytyisi niitä. Tunteeni olivat ehkä jo palanneet, mutta pystyisin varmasti sulkemaan ne pois päältä milloin tahansa. ”Mitä muuta? Taitoa.” Se oli vaikeampaa. En ollut ikinä tappanut ketään, tai edes nähnyt ketään kuollutta. Elokuvista sai pakostakin hieman huonon käsityksen murhan suorittamisesta. Se ei voinut olla niin helppoa. Mutta ehkä minulla olisi onnea. ”Ja mitä vielä?”

Mitä murhan tekemiseen tarvitaan?

”Ase.”

Käänsin katseeni vasemmalle, kuin jokin näkymätön voima olisi tarttunut leukaani ja kääntänyt päätäni väkipakolla. Tajusin katsovani suoraan kaupan näyteikkunaan. Se oli iso kuin seinä, ja siihen oli ripustettu näkyville kymmeniä erimerkkisiä kiväärejä, käsiaseita, puukkoja, ja jopa pari täysikokoista miekkaa. Ne hohtivat synkästi pimeydessä, kun katuvalojen värittömät valot osuivat niiden sileisiin metallipintoihin. Ikkuna heijasti sekä niiden että lamppujen hehkuja, ja sen yläpuolella oli kyltti johon oli kirjoitettu yksinkertaisin, sellaisin kirjaimin, joita kirjoituskone tekee: ”MARKUN ASEET”.

Se jos mikä oli kohtalon johdatusta. Se antoi minulle rohkeutta ja toivoa. Ehkä tämän täytyi tapahtua. Ehkä Kuoleman kuolema oli jo kirjoitettu tähtiin.

Pysähdyin niille sijoilleni. Tuijotin vähän aikaa näyteikkunaa ja kylttiä, ja kävelin sitten sisälle liikkeeseen.

Sisällä oli valoisaa, niin valoisaa katuun verrattuna että kirkkaat lamput sokaisivat minut puolittain vähäksi aikaa. Sitten aloin erottaa kaupan muodot. Se koostui yhdestä huoneesta, jonka seinät olivat täynnä hyllyjä joille oli aseteltu valtava kokoelma erilaisia tuli- ja lyömäaseita. Siellä oli Magnumeita, kuudesti laukeavia vanhan ajan revolvereita, armeijan rynnäkkökivääreitä ja konepistooleja, tainnutuspuikkoja jollaisia näki paljon tietokonepeleissä, japanilaisia katanoita, suuri valikoima erilaisia veitsiä ja puukkoja, pamppuja, ruoskia, jopa kaksiteräisiä keskiajalla käytettyjä taistelukirveitä, tapparoita ja isoja piikkinuijia, sekä kaikenlaisia metalliesineitä, joista toiset näyttivät ansoilta ja toiset itsepuolustukseen tarkoitetuilta mekaanisilta laitteilta. Lisäksi siellä oli hylly, johon oli kasattu muutamia pornolehtiä. Ilmassa leijui tupakansavu.

Yhdessä seinässä oli aukko, joka oli liian leveä oveksi mutta liian kapea käytäväksi. Sen edessä oli likainen puutiski, ja sen takana näkyi jonkinlainen pieni takahuone. Näin, että siellä oli tietokone ja kahvinkeitin. Tiskiin nojasi keski-ikäinen, ylipainoinen mies, jolla oli yllään T-paita, jossa luki ”WHITE POWER” ja suussaan palava savuke.

”Morjens”, hän tokaisi kaikkea muuta kuin palvelunhaluisesti. ”Miten voin palvella?”
”Tarvitsen aseen”, sanoin heti.
”Jahas”, hän naurahti. ”Onkos luvat kunnossa?”

Epäröin hetken, miettien mitä sanoisin. Sitten raotin mustaa takkiani ja pistin käteni sen povitaskuun. Juuri silloin muistin, miksi takki tuntui tutulta. Se kuului isälleni.

Povitaskussa oli hieman A4-kokoa pienempiä, taiteltuja papereita, jotka oli niitattu yhteen, sekä lompakko ja autonavaimet. Otin paperit ja lompakon esiin. Lompakossa oli isäni pankki- kirjasto- Kela- ja autokortti. Taittelin paperit auki ja katsoin niitä itse, ennen kuin ojensin ne kaupan pitäjälle.

Isäni oli harrastanut metsästystä silloin tällöin, mutta hän oli myynyt kiväärinsä.

Mies tarkasteli papereita hetkisen ja totesi sitten: ”No, mikäpäs siinä sitten. Onkos sinulla henkkareita?”

Ojensin hänelle autokortin. Hän vilkaisi sitä ja antoi sen sitten takaisin minulle. Hän kumartui lähemmäs ja kuiskasi: ”Poju, sinä et ole näiden lupien tai tämän pankkikortin omistaja, mutta minulle on ihan sama vaikka et olisikaan, kunhan tavara menee kaupaksi. Kunhan et mitään murhaa rupea tekemään.”

Avasin suuni ja suljin sen, kun en keksinyt mitään sanottavaa. Nyt ei ollut oikea hetki takellella sanoissaan. Sitten sain ajatuksen ja sanoin hänelle itsevarmasti: ”Isäni lähetti minut tänne hänen puolestaan. Hän tahtoi opettaa minulle, miten aseita ostetaan.”

Mies naurahti. ”Niinpä vissiin. Minä olen Markku.” Hän ojensi rasvaisen kätensä, ja minä puristin sitä. ”Ja nyt vilkaistaan tätä minun valikoimaani.”

* * *

Ostin isäni pankkikortilla hieman kaartuvan, uskomattoman upean näköisen miekan, sekä automaattipistoolin ja pari lipasta panoksia sitä varten. Pistoolin laitoin povitaskuuni, ja Markku pakkasi miekan huotrineen pahvilaatikkoon. Aloin olla yhä vakuuttuneempi siitä, että tämäkin oli pelkkää kuvitelmaa. Todellinen maailma toimi eri tavalla. Tai sitten todellinen maailma oli elokuvamaisempi kuin olin uskonutkaan.

Nyt olin aseistautunut.

Tiesin, että Kuolemaa ei löytyisi tästä kaupungista. En tiennyt, mistä tiesin sen, mutta jokin kertoi minulle, että tämä ihmisiä täynnä oleva asvaltti- ja betonimaailma ei kohtaisi häntä vielä. Minun täytyi mennä jonnekin toisaalle. Niinpä kävelin ulos kaupungista. Ajalla ei ollut minulle merkitystä, ja minulla oli yllättävän paljon voimia. Jaksoin kävellä pitkän matkan ennen kuin aloin edes väsyä, ja kaupungin raja tuli vastaan nopeammin kuin olisin odottanut.

En katsonut enää eteeni. En kiinnittänyt mitään huomiota siihen, missä kävelin. Ympäristöni olisi voinut olla yhtä hyvin taivas kuin helvettikin, enkä olisi silti nähnyt yhtäkään enkeliä tai pirua. Siirsin jalkani toisen eteen vuorotellen, keskittyen vain omiin ajatuksiini, upoten ja melkein hukkuen niihin. Olisin voinut kulkea maailman toiselle laidalle sillä lailla.

Kävellessäni avasin miekan pahvilaatikon, otin sen esiin ja kiinnitin huotran vyöhöni takin sisäpuolelle nahkahihnalla, joka siinä oli kiinni.

Mutisin edelleen itsekseni, lakaten välillä jotta voisin antaa ajatusteni juosta nopeammin ja vapaammin, mutta kun sain jostain kiinni, jatkoin jälleen yksinkeskusteluani.

”Voisi ajatella, että Kuolemaa ei voi tappaa tavallisella pistoolilla. Mutta sellainen on puppua. Miksei voisi? Miksi hän olisi yhtään vähempää haavoittuva kuin kuka tahansa hänen uhreistaan? Ei hänellä ole mitään syytä toimia maailman pelätyimmässä virassa. Ei hän ole sen pelottavampi kuin mikä tahansa mielikuvitushirviö. Hän on saanut voimansa silkan arvan varassa. Jos asiat olisivat jotenkin muuten, niistä olisi olemassa legendoja, muinaisia tarinoita ja myyttejä. Sellaisia ei ole. Useimmille – tai kaikille – hän on pelkkä alitajuinen pelko, ja hänen hahmonsa on pelkkää mielikuvitusta. Miten sellainen olento voi olla niin mahtava, etteivät luodit satuttaisi häntä?” Ja mitä väliä sillä oli? Vaikka Kuolema olisikin liian vahva ja minä kuolisin hänen sijastaan, ei sillä olisi väliä. Saisin rauhan joka tapauksessa. ”Ja jos Kuolema kuolee, hänestä ei ole enää vaivaa maailmalle. Ihmiset saavat vihdoinkin elää, niin kuin he ovat halunneet aikojen alusta asti. Kaikki haluavat elää, kaikki. Ihmiset suhtautuvat kuolemaan levollisesti vain huonoissa elokuvissa ja liian sentimentaalisissa elokuvissa. Kaikki pelkäävät kuolemaa, ja kaikki tahtoisivat elää kauemmin kuin he elävät. Jos jokainen saisi itse päättää, koska hän kuolee, kukaan ei tahtoisi koskaan kuolla.” Ihmiset eivät kaipaa muutosta, he kaipaavat pysyvyyttä, ja jos heidän elämässään kaikki muuttuu, he haluavat siihen muutoksen joka tuo heille pysyvyyttä. ”Ja kuolema on muutoksista suurin. Se erottaa rakastavaisia, tekee lapsista orpoja, aviopuolisoista leskiä, vanhemmista lapsettomia ja sisaruksista ainoita lapsia. Se rikkoo perheitä ja sukuja ja ystävyyssuhteita. Ja jos sitä ei pysäytetä, se tuhoaa ennen pitkää kaiken. Kuoleman ajan täytyy päättyä ennen pitkää. Tämä on jatkunut liian kauan. Sen on päätyttävä. Ja jos kenelläkään muulla ei ole kanttia lopettaa sitä, minä teen sen. Minä tapan Kuoleman. Minä tapan Kuoleman.”

Kohotin katseeni. Kaupunki oli kadonnut, ja seisoin nyt korkean kallion huipulla. Allani levittäytyi karu, harvan mäntymetsän kattama vuorenrinne, joka kohosi synkänharmaisiin korkeuksiin ja päättyi kaukana yläpuolellani kirkkaaseen valkopäähän kuin suuret aallot merellä. Kaukana, niin kaukana etten osannut hahmottaa etäisyyttä kunnolla, häämötti toinen vuori, lähellä jököttävää suurempi, ja sen takana vielä kolme muuta. Niiden takana laski aurinko, ja se oli punainen aurinko. Sen säteet hohtivat kuin kirkkaanpunaiset ja viivasuorat verivirrat, jotka leijuivat silkassa ilmassa, ja se sai taivaan yläpuolellaan hohtamaan luonnottomissa sävyissä, punaisena ja kultaisena, ja taivas taas värjäsi hopeanvalkeat pilvet punareunaisiksi.

Auringonvalo himmeni hetki hetkeltä, ja taivaan tulikiekko oli jo niin matalalla, että pystyin katsomaan siihen suoraan ilman että se olisi häikäissyt minua kunnolla. Vuorten jyrkät ja sileät kyljet kimalsivat punaisina nekin valonsäteiden osuessa niihin, ja ilmassa leijui punaiseksi värjääntynyt sumu, joka kieppui tuulen kosketuksessa vuorten ympärillä ja yllä.

Marrasusvan Vuoret. Verenkarvaisen Auringonlaskut Vuoret.

Ilkeä hymy kohosi huulilleni. Hän oli täällä.

Nostin käteni suulleni ja muodostin kämmenilläni torven. Huusin niin kovaa kuin keuhkoistani lähti: ”Kuolema! Tiedän että kuulet minut!” Ääni kajahteli suunnattomiin etäisyyden tyhjyyksiin, ja pian kaiut vastasivat minulle omia vääntyneitä sanojani. Hiljalleen nekin hiljenivät, ja oli jälleen hiljaista. Odotin vähän aikaa aloillani, mutta Kuolema ei vastannut.

Huusin uudelleen: ”Vastaa! Tahdon puhua kanssasi!” Edelleenkin kaiut nauroivat minulle. Kuolema ei näyttäytynyt.

Hengitin pari kertaa syvään ja karjuin kolmannen kerran: ”Tule eteeni! Kuolema!”

Sitten kuulin takaani vaatteiden kahinaa. Laskin käteni hitaasti suultani ja painoin käsivarteni kylkiäni vasten. Pudotin katseeni maahan ja vilkaisin vasemmalle ja oikealle puolelleni. Liikautin oikean käteni miekkani kahvalle ja hyväilin sitä, valmiina tarttumaan siihen.

”Mitä tahdot Kuolemasta, kuolevainen?” kysyi ääni takaani. En vastannut. Kuulin, kuinka askeleet lähestyivät minua. ”Näen, että mieltäsi vaivaa jokin”, ääni jatkoi. Se kuulosti elävältä, ei niinkään Kuolemalta. ”Puhu minulle.”

Askeleet tulivat aivan taakseni. Saatoin aavistaa, että puhuja ojensi kättään minua kohti, aikoen koskettaa olkapäätäni. Silloin tartuin kädelläni miekankahvaan ja kiskaisin sen ulos huotrastaan samalla kun käännähdin ympäri oikealle raivokkaasti karjaisten. Heilautin miekan vasemmalta oikealle, viiltäen sillä hahmoa joka seisoi takanani. Miekan terä viilsi omaan takkiini repeämän ja upposi muukalaiseen ennen kuin edes näin, kuka hän oli. Terä oli terävämpi kuin olin odottanut, ja se teki pahempaa tuhoa kuin olisin uskonut. Se kulki suoraan muukalaisen keskivartalon läpi viiltäen hänet kahtia navan kohdalta. Jalat ja vyötäiset lysähtivät maahan ja ylävartalo putosi niiden päälle. Astuin nopeasti pari askelta taaksepäin, tiukasti miekkaani puristaen, ja katsoin sitten tarkasti iskuni uhria.

Hänellä oli punaiset, yksinkertaiset ja nuhjuiset vaatteet. Ne toivat minulle mieleen itämaisten munkkien asusteet. Hän oli kalju mutta nuori mies, ja hän haukkoi yhä henkeään vaikka hänet oli pilkottu kappaleiksi. Hän ei näyttänyt minua vanhemmalta. Hän kohotti katseensa minuun ja mutristi huuliaan. ”Sinun ei olisi pitänyt tehdä noin”, hän totesi.
”Niinkö?” vastasin. Ojensin käteni ja repäisin hänen lahkeestaan riekaleen, jolla kuivasin veren pois miekkani terästä.
”Mistä tässä on kyse? Kuka sinä olet?” hän kysyi. Hänellä ei selvästikään ollut edes tuskia.
”Kysymys kuuluu kuka sinä olet?” minä vastasin ja osoitin häntä miekanterällä. ”Kutsuin Kuolemaa ja sain sinut. Sinä et ole Kuolema.”
”En niin”, hän totesi. ”Mutta en ole velvollinen kertomaan sinulle, kuka minä olen. Olet häirinnyt vuorten omistajan rauhaa.”
”Se ei liikuta minua”, murahdin. ”Omistaako Kuolema tämän paikan? Oletko sinä hänen palvelijansa?”

Hän ei sanonut mitään.
”Vai niin”, mutisin. ”Jos et kerro minulle mitään, silvon sinut vielä pienemmiksi paloiksi.”
”Se ei liikuta minua”, hän toisti minun sanojani. ”Jos tapat minut, et saa mitään haluamistasi tiedoista.”

Istahdin maahan, ristin jalkani ja työnsin miekan takaisin huotraansa. ”Otetaan nyt rauhallisesti”, minä sanoin. ”Jos kerrot minulle, mitä tahdon tietää, minä lupaan viedä sinut minne ikinä tahdotkin. Jos et kerro mitään, jätän sinut tänne makaamaan vailla jalkoja.”
”Et voi oppia Kuoleman salaisuuksia uhkailemalla”, hän tokaisi.
”En tahdo tietää Kuoleman salaisuuksia”, tokaisin takaisin. ”Tahdon vain tietää, missä hän on.”
Hän huokaisi. ”Hyvä on. Kuolema lepää iltaisin, työnsä jälkeen, meren rannalla. Löydät hänet vuorten takaa, rantakallioilta. Meri on siellä, minne aurinko laskee.”

Katsoin taakseni, jossa auringon punainen valo oli jo katoamassa. Vuoret vajosivat hitaasti pimeyteen. Sitten käänsin silmäni jälleen nuoreen mieheen.

”Kiitos”, sanoin hänelle. ”Mitäs nyt?”
”En voi liikkua ilman jalkojani”, hän sanoi. ”Sinun täytyy kantaa minut mestarini luo.”
”Kuka hän on?”
”Näiden vuorten omistaja.”
”Kuka – hän – on?” toistin painokkaasti.
”Suuri mies”, hän vastasi. ”Hänellä on monta nimeä, mutta me kutsumme häntä Kaerondamaksi. Hänellä on voimia, joista sinä et osaisi haaveillakaan. Kuolema kulkee hänen vuoriensa halki joka ilta ja aamu, matkallaan toden maailmaan.”
”Miksi hän antaa Kuoleman kulkea maittensa halki?” kysyin.
”Hänkin pelkää Kuolemaa”, nuorukainen vastasi. ”Kaikki pelkäävät Viikatemiestä. Mutta Kaerondama on tehnyt sopimuksen hänen kanssaan.”

Katsoin auringon katoamista vuorenrinteiden taa, näkymättömissä olevan meren alle. Hän siis odottaa minua, ajattelin. Meren rannalla.

”Mikä sinun nimesi on?” kysyin.
”Markus”, hän vastasi.

Nostin hänen yläruumiinsa syliini. Se oli painava, mutta tunsin itseni voimakkaammaksi ja pirteämmäksi kuin minun olisi pitänyt kävelymatkani jälkeen. Lähdin kävelemään kallioita alas, laaksoa kohti.

Markus opasti minut vuorten väliseen solaan, jonka perällä näin kaukaisuudessa jonkinlaisen suuren kivirakennuksen. Se muistutti minua vanhoista japanilaisista temppeleistä, mutta en nähnyt sitä tarkasti koska se oli monen kilometrin päässä.

”Jätä minut tähän”, Markus neuvoi. ”Minua tullaan hakemaan.”
”Jaksan kyllä viedä sinut tuonne asti”, sanoin nyökäten rakennusta kohti.
”Se olisi hyvin epäviisasta. Laske minut maahan.”

Tein työtä käskettyä ja hymyilin keskeltä katkaistulle nuorelle miehelle. ”Hyvästi, Markus.”
”Hyvästi, Kuoleman metsästäjä”, hän vastasi hymyillen hänkin, ja sulki sitten silmänsä. Hänen hengityksensä tasaantui heti, ja tajusin hänen nukahtaneen. Käännyin ja jatkoin matkaani merta kohti.

* * *

Haistoin meren tuoksun ja kuulin sen pärskeiden kohinan kauan ennen kuin näin sen. Ne antoivat minulle varmuutta siitä, että matkani lähestyi loppuaan. Tunsin sen ruumiini jokaisessa kolkassa, jännityksen, joka värisytti minua. Etsintäni olisi pian ohi.

Kiipesin viimeistä ylämäkeä. Aurinko oli kadonnut, ja taivas oli nyt syvänsininen, niin tumma että se näytti mustalta. Pimeydessä oli vaikea kulkea rosoista kivimaastoa myöten, mutta minulla oli vieläkin voimia. Voimia loppua varten.

Sitten saavuin rinteen harjalle ja näin allani meren.

Sen aallot kulkivat rauhallisesti, kiirehtimättä, ulapalta rantaa kohti, toinen toisensa jälkeen, kunnes viimein ne kaikki iskeytyivät rannan korkeita, rosoisia ja veden syövyttämiä kallioita päin ja murtuivat vesipisaroiksi, jotka lensivät takaisin mereen ja sulautuivat sen pintaan. Aallot vyöryivät riveissä ja jonoissa, epämääräisinä joukkoina ja hallittuna kaaoksena kaikki omaan tuhoonsa, kääntymättä, kamppailematta, vääjäämättä, estämättä, pysäyttämättä, ennalta määrättyinä. Katselin aaltoja kaukana meren selällä ja seurasin niiden etenemistä kunnes niiden olemassaolo loppui rannassa. Ne tuntuivat kuvastavan täydellisesti maailman ihmisten elämiä. En ihmetellyt, miksi juuri Kuolema vietti vapaa-aikansa tällaisessa paikassa.

Aallot tuntuivat lisäksi olevan peilikuva omasta matkastani. Niin kuin minäkin, ne kulkivat rantaa kohti, jossa kaikki loppui.

Taivaanranta oli loputtoman kaukana, valtavan etäisyyden päässä. Siellä auringon valo vielä kamppaili yön pimeyttä vastaan. Sininen hehku kajasti aaltojen alkupisteen takana. Näytti, kuin ne olisivat virranneet juuri siitä valosta, kuin se olisi ollut niiden alku. En katsonut taakseni. Alku ei enää kiinnostanut minua.

Rannalla oli yksi muita isompi kallio, parin metrin korkuinen, ja sen päällä istui tumma hahmo. Se oli asettanut viikatteensa nojaamaan lohkarettaan vasten, ja se katseli merelle päin.

Laskeuduin alas vuorenrinteeltä ja kävelin kivikkoisen rannan halki, kunnes tulin kuulomatkan päähän hahmosta. Korotin ääneni meren pauhaamisen ylle ja sanoin: ”Kuolema?”

Kaapumies kääntyi katsomaan minua. Hänen kasvonsa olivat pelkkää luuta, samoin kuin hänen kätensä. Kuitenkaan hän ei näyttänyt kovin pelottavalta. Pikemminkin hänestä huokui jonkinlainen turvallisuudentunne. Hän oli kaiken loppu, päätöspiste, ja sen näki hänestä. Hän oli tyyni, eikä hän kiirehtinyt sanojaan tai liikkeitään. Hän teki kaiken hitaasti mutta sitäkin varmemmin, vääjäämättömästi.

”Minä olen Kuolema. Sinä etsit minua. Olet nyt löytänyt minut. Eikö näin ole?” Kuolema kysyi. Hänen äänensä oli ehdottomasti kuollut. Se oli karhea ja matala ja verkkainen.

”Kyllä”, minä sanoin. Ymmärsin nyt hyvin, että kiireellä ei ollut merkitystä.

”Miksi?” hän kysyi.

Katsahdin miekkaani. ”Tappaakseni sinut”, vastasin. ”Kostaakseni.”

”Kostaaksesi mitä? Mitä on tapahtunut sellaista, joka kaipaisi kostoa? Miksi minut olisi tapettava?”

”Koska sinä tapoit minun perheeni”, tokaisin. ”Sinä tapoit minun siskoni ja isäni ja äitini. Minä olen etsinyt sinut käsiini, jotta voisin kostaa ja tappaa sinut, niin kuin sinä tapoit heidät. Sinä ansaitset kuoleman, etkä vain yhtä vaan niin monta kuin sinä olet antanut. Sinä olet vienyt liikaa ihmisiä. Ja nyt on sinun aikasi maksaa.”

”Minulla ei ole aikaa, ja minulla on kaikki aika”, Kuolema sanoi. Hänen äänensä alkoi tylsistyttää minua. Vihasin häntä yhä enemmän. Kaikkien aikojen suurin murhaaja sai vapaasti makailla katsellen meren aaltoja, pitämättä minkäänlaista kiirettä vaikka joku tulisi tappamaan hänet. Hän oli liian itsevarma.

”Väärin”, minä sanoin hänelle. Yleensä kun yritän kuulostaa pelottavalta, siitä ei tule mitään. Mutta nyt en yrittänyt, ja säikähdin itsekin miten myrkyllinen ja tappavan vihainen ääneni oikein olikaan. ”Sinulla oli kaikki aika. Mutta se on mennyttä. Sinun aikasi on ohitse.”

Sitten kiskaisin oikealla kädelläni miekan esiin ja vasemmalla pistoolin. Aloin kävellä Kuolemaa kohti. Hän katsoi minua pelkäämättä, näyttämättä mitään tunteita luisilla kasvoillaan. Sitten hyökkäsin karjaisten hänen kimppuunsa. Loikkasin kalliolle, tyhjensin aseen koko lippaan hänen päähänsä ja rintaansa, ja sivalsin sitten miekalla hänen luurankoaan monta kertaa, puolelta toiselle. Hän ei ehtinyt tehdä elettäkään vastustellakseen. Hänen kallonsa hajosi tohjoksi, hänen luunsa levisivät ympäriinsä ja monet niistä katkesivat tai menivät sirpaleiksi tulituksessani, ja hänen musta kaapunsa repesi riekaleiksi.

Tuli hiljaista. Ojentauduin suoraksi ja katsoin Kuoleman tuhottua ruumista, tai sitä mikä siitä oli jäänyt jäljelle. Hänen luunsa olivat olleet heikkoja ja hauraita, kuin ne olisivat olleet onttoja. Olin niin hämmästynyt, etten osannut sanoa mitään tai liikahtaakaan. Tuijotin luunsirpaleita. Kuulin meren kohinan vain puolittain.

Sitten ilmasta kajahti ääni. ”Nyt on sinun vuorosi”, se sanoi.

Pistooli ja miekka putosivat käsistäni. Ne kilahtivat kiville ja kimposivat alas, toinen mereen, toinen rannalle. Käännyin hitaasti ympäri.

Kuoleman viikate nojasi kiveen, jolla seisoin. Kumarruin ja tartuin siihen. Sen puu tuntui lämpimältä ja miellyttävältä. Se antoi minulle voiman tunnetta. Kohotin sen eteeni ja tarkastelin sen terää. Sinertävänhopeinen valo leikki sen kiiltävällä, peilikirkkaalla pinnalla. Se oli kaunis, ja juuri sopivan kokoinen, kuin se olisi minulle tehty. Katsoin mustaa takkiani, kohotin katseeni jälleen viikatteeseeni ja katsoin sitten merta.

Tuijotin aaltoja hetken. Sitten huulilleni nousi hymy.

Aina täytyy olla Kuolema. Mutta edellinen oli kenties käynyt liian julmaksi.

Nyt oli minun vuoroni.