Aamunkoitto

Yö: Kolmas osa.


”Unohda.”

Hanna tuijotti silmiini vielä hetken, sitten ne painuivat kiinni. Hänen ruumiinsa valahti vuoteeseen velttona, ja hetken minua pelotti ajatus, että taikani olikin vahingossa tappanut hänet. Mutta ei, hän ainoastaan nukkui, sillä hänen rintakehänsä alkoi pian kohoilla tasaisessa tahdissa, unen viedessä sitä vuorottain ylös ja alas.

Hän nukkui nyt, ja minä istuin sängyn reunalla, silittäen hänen hiuksiaan. Hän ei kuullut puhettani, eikä milloinkaan muistanut sanoja, jotka sanoin hänelle silloin, ainakaan muulloin kuin unissaan. Niinpä saatoin kertoa hänelle sellaista, jota en olisi voinut sanoa kenellekään muulle.

Kumarruin hänen ylleen, painoin kasvoni lähelle häntä ja kuiskasin hänen korvaansa: ”Minun täytyy lähteä ennen aamunkoittoa. Minun täytyy paeta ja piiloutua auringonvalolta, jota yhtä aikaa pelkään ja kaipaan. Pelkään, koska se olisi minun tuhoni, ja kaipaan, koska se on ollut kielletty minulta monta kymmentä vuotta.”

Hanna liikahti unissaan ja ynähti hiljaa. Säpsähdin hieman, mutta luotin kyllä loitsuuni sen verran, että vain hieman.

”Toivoisin, että kaikki saisivat minun kaltaisiltani sellaisen kohtelun, jonka sinä sait tänä yönä minulta”, jatkoin hiljaista puhettani varmistuttuani siitä, että hän nukkui. ”Mutta harvat saavat. Minä en muista mitään siitä, kun minut surmattiin, eikä minulla ole aavistustakaan siitä, miksi Alhka ylipäätänsä teki minusta vampyyrin. En edes tiedä, onko Alhka hänen nimensä vai tarkoittaako se jotain jollain kielellä. Ehkä hän teki niin kaikille, jotka hän houkutteli mökkiinsä. Sitä kohtaloa sinä et ansaitse.” Huomasin, että huulilleni oli ilmestynyt heikko hymy puhuessani. Niissä oli vielä lämpöä, jota Hannan veri toi hetkellisesti kehooni, mutta se oli alkanut hälvetä jo nyt. Karkotin hymyn, tietämättä varsinaisesti miksi. En ollut hymyillyt vuosiin, eikä mikään oikeastaan ollut tarpeeksi iloista, että se olisi saanut minut oikeasti hyvälle tuulelle. Niinpä hymyily olisi tuntunut teennäiseltä.

Hannan huulet näyttivät syötävän hyviltä. Minussa heräsi tunne, jota en ollut tuntenut pitkään aikaan, pitempään kuin saatoin muistaa. Tunne siitä, että olin elossa. Halu.

Suutelin noita punaisia huulia, pitkään ja hartaasti, eri lailla kuin aikaisemmin sinä iltana. Silloin olin vain tahtonut sitoa avuttoman tytön vampyyrin lumovoimaan, vietellä hänet. Tässä ei ollut kyse siitä. Suutelin häntä silkasta omasta tahdostani, ja se tuntui ihanammalta kuin olin uskaltanut odottaa. Kun pakotin itseni vetäytymään kauemmas, huulemme maiskahtivat erilleen ja minulle valkeni, etten ollut ikinä suudellut ketään sillä lailla, en vampyyrinä enkä elävänä nuorukaisena.

Elävänä. Siitä, kun olin ollut elossa, oli kulunut jo niin pitkä aika, etten edes muistanut, millaista se oli. En muistanut auringon kosketusta ihollani, en muistanut veren lämpöä suonissani, en hapen tuntua keuhkoissani, en ruuan makua. En iloa, en onnea, en rakkautta. Kaikki oli minulle pelkkää tuhkaa. Minulta oli kestänyt pitkä aika, ennen kuin olin alkanut sietää sitä, enkä ollut tottunut siihen vieläkään kunnolla. Joka ilta kun heräsin puuarkustani maan alla, minuun iski paniikki, ja joka aamu kun palasin arkkuuni, pohjaton suru hyökyi ylitseni.

Vampyyrinä oleminen on syvältä.

* * *

Vuov’ru
Inarin lappalaiset uskovat tähän haltijaan, joka on hirmuisen ison ja paksun ihmisen näköinen olio. Se tulee öisin kotaan katsomaan, onko siellä vettä. Se juo kaiken veden; ellei sitä ole, vuov’ru imee verta ihmisestä ja samalla hänen onnensa.

Tämä oli kotikaupunkini kauan sitten. Tajusin sen kunnolla vasta kun kävelin oman kotitaloni ohi. Ja silloin tuntui kohtalon oikulta, että Hanna sattui asumaan juuri siellä, mistä minä olin alun alkujaan lähtenyt liikkeelle.

Kun olin jättänyt Hannan ja lähtenyt ulos, kävelemään päämäärättömästi kaupungin autioilla kaduilla, minulla ei ollut mitään suuntaa tai tietoa siitä, mitä minun pitäisi tehdä tai mitä halusin tehdä. Harkitsin vakavammin kuin koskaan sitä mahdollisuutta, etten menisi päivänvaloa piiloon vaan paistattelisin siinä, antaisin sen kärventää lihani ja muuttaa minut tuhkakasaksi. Itsemurha tuntui houkuttelevalta. Mutta se olisi myös vampyyrin ikuisen elämän hukkaan heittämistä, vaikka taas toisaalta ikuisuus kirottuna epäkuolleena vaikutti yhä vähemmän houkuttelevalta jokaisen yön myötä.

Kaukainen yötaivas näytti saavuttamattomalta ja sen vuoksi tahrattoman kauniilta. Kaupungin asuinalueen pienet asvalttikadut ristesivät ja mutkittelivat kaikki samanlaisina ja niiden varrella seisoi metallisia, kylmän elottomia katulamppuja, joiden keinotekoinen, viileän tuntuinen sinertävä valo hautasi alleen kylmien vielä viileämmän hohteen. Pilvet lipuivat kiireettä samettisen mustan taivaan halki, ja minä kadehdin niitä hetkellisesti. Minulla oli aina kiire, kiire pois auringon luota, mutta niiden ei tarvinnut välittää mistään, mitä maailmassa tapahtui. Vaikka tuhat aurinkoa polttaisi maankamaran karrelle, pilvien hajonneet riekaleet voisivat yhä kierrellä taivaalla, peittäen tähtiä ja paljastaen ne jälleen. Sitten tulin toisiin ajatuksiin. Minullahan oli kaikki maailman aika.

Niinpä jäin siihen seisomaan, teiden risteykseen, keskelle kaksikerroksisten omakotitalojen aluetta, katsellen tähtiä. Se oli rauhoittavaa, ja jos sydämeni olisi vielä lyönyt, sen lyöntitahti olisi varmasti hidastunut ja tyyntynyt. Hetkellisesti tunsin olevani yhtä sen maailman kanssa, johon en enää kuulunut. Vähän aikaa saatoin olla osa yötä, pimeyttä ja lamppujen valojen varjoja, jotka muodostuivat talojen pihoille kasvatettujen puiden taakse, tontteja kiertävien pensasaitojen keskelle, ja postilaatikkojen muotoilujen syvennyksiin.

Jouduin riuhtaisemaan katseeni irti taivaasta, enkä tiennyt, kauanko olin sitä tuijottanut. Joku oli jo saattanut nähdä minut. Kirosin hiljaa itseäni ja tyhmyyttäni, ja sitten katseeni osui omaan kotiini. Tunsin sen jokaisen piirteen, ääriviivan ja värivivahteenkin jopa yön pimeydessä. Siinä oli kaksi kerrosta ja iso tontti, jolla kasvoi lukuisia suuria koivuja, joissa olin kiipeillyt lapsena. Ikkunat olivat pimeinä, mutta pihassa seisoi tuttu Toyota Carina. Talo oli yhä asuttu.

Vampyyrit eivät itke, ja se on kenties suurin kirouksemme. Kyyneleet ovat ihmiskunnan siunaus, helppo keino purkaa sisäistä tuskaa. Minä olen monta kertaa ollut pakahtua kyynelten puutteeseen, kykenemättömyyteen päästää suruani ulos. Ja tuolla hetkellä se iski minuun niin kovaa, että lyyhistyin katuun polvilleni. Jos jonkun pitäisi joskus itkeä, niin minun tuolla hetkellä.

Jo sillä hetkellä tiesin, että minun pitäisi mennä katsomaan perhettäni: vanhempiani ja sisaruksiani. Paloin ylitsekäyvästä, polttavasta halusta nähdä heidän kasvonsa vielä yhden ainoan kerran. Niinpä pakotin itseni jaloilleni ja aloin kävellä taloa kohti.

Muistin kaiken kuin eilisen: soran peittämä kiemurteleva pihatie. Viisi horjuvaa puuporrasta. Ulko-ovi, jossa sukunimeni lukee haalistunein kirjaimin. Kuisti, jossa yksi viherkasvi sinnittelee. Avain maton alla. Loksahdus, kun se avaa lukon. Pimeä, varjojen kattama, autio ja hiljainen eteinen. Portaat yläkertaan. Yläkerran lyhyt käytävä, jonka lattia narisee jalan ja punaisen, ohuen maton alla kuin toivottaakseen minut tervetulleeksi. Vanhempieni makuuhuone.

He molemmat nukkuivat sikeästi, vieretysten, peiton alla. Oli niin pimeää, etten nähnyt heitä kunnolla, mutta kuulin heidän tasaisen hengityksensä ja näin heidän rintakehiensä rauhallisen kohoilun. Isäni ja äitini, jotka kuvittelivat minun kuolleen monta, monta vuotta sitten. Ja he olivat oikeassa.

Olisin voinut tuijottaa heitä ikuisuuden, välittämättä päivien tai kuukausien kulusta, vaikka se olisi merkinnyt tuhoani. Mutta se, mikä viimein sai minut irrottamaan katseeni heistä ja kääntymään pois sydän tikahtumisen partaalla, oli tieto siitä, että he säikähtäisivät kuoliaaksi, jos näkisivät kauan sitten kuolleen poikansa seisovan kalmankalpeana makuuhuoneensa oviaukossa heitä tuijottaen.

Laskeuduin portaat takaisin alakertaan. Ymmärsin, että sisaruksieni näkeminen oli toissijaista. Ei siksi, että he olisivat olleet minulle vähemmän rakkaita, vaan siksi, että tajusin nyt, että oli samantekevää näkisinkö heidät heidän unessaan vai en. Se aika olisi paremmin käytetty miettien, mitä tekisin seuraavaksi. Minulla ei ollut tässä kaupungissa hautaa, johon piiloutua valoisaksi ajaksi, sillä alkuperäinen arkkuni oli jo maatunut. Niinpä minun pitäisi etsiä pimeä, autioitunut pesäpaikka ennen aamunkoittoa, tai tuhoutua. En ollut varma, kumpi kuulosti houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Sitten muistin, että lähistöllä oli ainakin yksi hyvä piilopaikka. Marrassuon keskellä seisova ränsistynyt tönö. Mökki, jonka takana oli Alhkan hauta. Mikäs olisi sen soveliaampaa?

* * *

Kosto. Se kupli ajatuksissani lakkaamatta, kolkuttaen päätäni kuin tunkeileva kulkukauppias, jota en ollut vielä päästänyt sisään mutta jonka myymät pölynimurit kieltämättä alkoivat houkuttaa minua yhä enemmän.

Kun vampyyri juo ihmisen verta, siitä ei ole ihmiselle mitään haittaa, lukuun ottamatta ehkä pienoista kalpeutta seuraavana päivänä. Jos taas vampyyri juo ihmisen kuiviin, ihminen kuolee. Hänet haudataan ja hän maatuu ja se siitä. Mutta ongelmia syntyy, jos ihminen juo vampyyrin verta. Kun ihminen juo minun kaltaisteni kirottujen verta, se jää kiertämään heidän suonissaan ja kuluu pois vasta pitkän ajan kuluttua. Ja jos he kuolevat, kun heissä on tippakin vampyyrin verta, he eivät kuole oikeaa kuolemaa vaan nousevat arkuistaan uusina vampyyreinä.

Alhkan ei olisi pitänyt muuttaa minua vampyyriksi. Hän olisi voinut vain juoda minun vertani ja päästää minut menemään, tai tappaa minut. Hänen ei olisi tarvinnut langettaa omaa kiroustaan minunkin päälleni. Se maksoi hänelle vain lisää vaivaa. Minulla ei ollut aavistustakaan, miksi hän oli juottanut minulle omaa vertaan, mutta aioin ottaa selvää. Ja aioin kostaa.

Näin ajattelin kävellessäni syrjäistä pururataa. Hiekkatie oli valaistu lyhdyillä, jotka seisoivat vajaan sadan metrin päässä toisistaan. Niiden väleissä oli hämärän varjoisa alue, jonka keskellä oli lyhyt täydellisen pimeyden valtaama tienpätkä. Kasvoni vuorotellen heijastivat lyhtyjen tasaisena palavaa sähkövaloa ja vuorotellen kätkeytyivät mustuuteen. Pidin käteni takkini taskuissa ja olin nostanut kaulukseni pystyyn, suojaamaan paljasta kaulaani. Siihen ei ollut oikeastaan tarvetta, sillä kylmyydellä ei ollut minuun minkäänlaista vaikutusta. En aistinut lämmönvaihteluita. Minulla oli aina viileä olo, sellainen jota kaipaa helteisinä ja hikisinä kesäpäivinä mutta jota oppii halveksimaan talven mittaan. Suojasin itseäni pelkän tavan vuoksi.

Tiesin vailla hienoista epäilystä, missä kohdassa minun piti lähteä pururadalta ja astua metsään päästäkseni Alhkan talolle. Muistin kaiken tarkasti kuin se olisi tapahtunut viime yönä. Vuodet olivat kadonneet tämän ja elämäni viimeisen yön väliltä.

Aamunkoittoon oli vielä kolme tuntia aikaa. Se oli enemmän kuin tarpeeksi.

Astuin pois tieltä ja lähdin rämpimään metsään.

En huomannut, että tumma hahmo seurasi minua, pitämättä minkäänlaista ääntä, hiipien aluskasvillisuuden lomassa muiden varjojen keskellä.

* * *

Alhka oli yksi harvoista jäljellä olevista vuov’ru –suvun vampyyreistä, ja hän oli siitä hyvin tietoinen ja ylpeä, vaikkei siinä välttämättä ollut mitään ylpeyden aihetta. Hän oli hyvin pitkä, mutta laiha kaltaisekseen; hän oli enemmän tavallisen vampyyrin näköinen kuin sukulaisensa. Hän oli pitänyt jo vuosikymmeniä samoja, risaisia vaatteita, jotka olivat värjäytyneet ajan kuluttamina maan ja ruohon värisiksi. Hänen valkea ihonsa paistoi rääsyjen rei’istä, ja hänen yhtä valkeat hiuksensa roikkuivat pitkinä ja ohuina hänen harteillaan. Hän oli hyvin, hyvin kuolleen näköinen kaikissa suhteissa, paitsi siinä, että hän liikkui. Tosin hänen liikkeensäkin olivat verkkaisia, kuin hän olisi harkinnut tarkkaan mihin siirtyisi seuraavaksi. Hänen silmänsä olivat ehkä kaikkein karmivimmat, sillä niissä ei ollut lainkaan valkuaista vaan ne olivat kauttaaltaan kiiltävän mustat, ja ne heijastivat kaiken tarkasti kuin peili.

Alhka oli vanha, kamalan vanha. Hän muisti ajan ennen kuin Lalli iski kirveellään piispa Henrikin kuoliaaksi, mutta hän ei muistanut juuri mitään ajasta sen jälkeen. Nykyään ei enää tapahtunut mitään mielenkiintoista, joka olisi tarttunut hänen ajatuksiinsa virtaamatta oitis niistä pois. Hänen nivelensä olivat jäykkiä ja hänen näkönsä huono. Hän jaksoi lähteä metsästämään enää muutaman kerran viikossa, ja jokainen kerta oli kovan kamppailun takana. Hän ei ollut pystynyt nujertamaan täysikasvuista miestä enää sataan vuoteen, ja se turhautti häntä niin paljon ettei hän jaksanut enää olla edes vihainen. Ennen hänellä oli ollut tapana raivota ajalle, haukkua ja pilkata ja kirota sitä, ja etsiä vanhoja loitsuja, joilla hän voisi muuttaa sen kulkua. Mutta mikään ei toiminut. Hän oli vanki omassa ruumiissaan, eikä hänellä ollut rohkeutta vapauttaa itseään siitä.

Alhka istui tuolissa mökissään, katsellen tyhjää viinapulloa joka seisoi pöydällä hänen edessään. Niitä oli ollut ennen kaksi, mutta toinen oli mennyt pirstaleiksi. Niiden siivoaminen pois oli vienyt vanhalta vampyyriltä kokonaisen kuukauden. Pullon olisi pitänyt heijastaa hänen kuvajaisensa, sillä sen lasisessa pinnassa kyllä näkyi pienen huoneen seinät ja hajonnut ikkuna takaosassa, mutta jos pulloon oli uskomista, tuoli, jolla Alhka rötkötti, oli tyhjä.

Hän avasi suunsa hitaasti, ja alkoi muotoilla sanoja kuivilla, valkeilla huulillaan. Ne rahisivat hiljaa kuivassa ilmassa. ”Alhka, sinun aikasi on lopussa”, hän mutisi. ”Tunnet sen hauraissa luissasi ja kylmässä lihassasi. Sinun ei tarvitse enää paeta aurinkoa tänä aamuna. Sinä et enää milloinkaan joudu lepäämään kovassa arkussasi maan povessa. Sinua tullaan hakemaan tänä yönä, ja sinä tiedät sen.”

Alhka nyökkäsi, sillä hänen vaistonsa olivat pettämättömät. Niiden varassa hän saattoi yhä metsästää. ”Niin.” Hän otti mukavamman asennon ja risti nilkkansa ja käsivartensa jänteet natisten. ”Vihdoinkin.”

Hänen ei tarvinnut odottaa kauaa.

* * *

Kun näin tuon vanhan, valkoisen vampyyrin istuvan selin minuun tuijotellen tyhjää pontikkapulloaan, minun kävi häntä itse asiassa sääliksi. Minun ei tarvinnut osata lukea ajatuksia tietääkseni, miltä hänestä tuntui odottaa mökissään joka yö, että aurinko nousisi, vain jotta hän voisi käydä nukkumaan hautaansa. Se oli varmasti yksinäistä ja tylsää elämää. Katsellessani häntä en voinut ymmärtää, miksi hän oli tuntunut niin pelottavalta, kun olin nähnyt hänet viimeksi, elävänä nuorukaisena kiivetessäni mökkiin elämäni viimeisenä yönä.

”Alhka Vuovru”, sanoin, yrittäen pitää ääneni tunteettomana ja kylmänä, vihaa ja kostonhimoa pulppuavana. Se oli vaikeaa, sillä todellisuudessa tunsin myötätuntoa tuota vaaria kohtaan. ”Tunnetko minut?”

Alhka kääntyi ympäri, eikä näyttänyt yllättyneeltä nähdessään minut. Hänen kokomustat silmänsä kimalsivat. Hänellä oli haikea ilme kasvoillaan. ”Kyllä”, hän vastasi raukeasti. ”Sinä olet se poika, joka kiipesi tänne, kohdatakseen oman kuolemansa. Siitä on jo monta kuukautta.”

”Siitä on jo monta vuotta, vanhus”, minä murahdin. ”Olen tullut kostamaan sinulle anteeksiantamattoman tekosi. Sinä tuhoudut tänä yönä, tuskallisesti jos se minusta on kiinni. Mutta sitä ennen minä tahdon vastauksia.” Harppasin eteenpäin nopeasti ja tartuin Alhkaa kurkusta. Nostin hänet puolittain seisomaan, hämmästyen sitä, miten kevyt ja voimaton hän oli, mutta piilottaen hämmennykseni kylmän naamion taakse.

”Mitä tahdot tietää?” Alhka korisi.
”Miksi sinä teit minusta vampyyrin?”
”Onko sillä enää väliä?”
”Miksi sinä teit sen?” minä ärähdin. ”Kärsivällisyyteni on lopussa.”
”Siis tapa minut.”

Alhka ei tehnyt elettäkään vastustellakseen, sen sijaan hän kohautti olkapäitään, selvästi täysin välinpitämättömänä. Olin odottanut vastarintaa, voimakasta vampyyrilordia, jonka kanssa olisin kamppaillut kuolemaan saakka. En tätä. Päästin hänen kurkustaan irti, ja hän valahti tuolilleen. Se meni heti rikki, ja Alhka kaatui sen kappaleiden päälle lattialle. Hän yski hiljaa.

Tuijotin hänen avuttomuuttaan, ja äkkiä minua alkoi hymyilyttää. Ei siksi, että hän olisi näyttänyt niin huvittavalta, vaan koko tilanteen tahattoman koomisuuden tähden. Olin tullut tapaamaan surmaajaani, varustautuneena vain omalla rohkeudellani, aikeenaani hyökätä tämän kimppuun, ja kohtasin sen sijaan sympaattisen, voimattoman vampyyrin joka suhtautui ajatukseen omasta kuolemastaan vailla mitään kiinnostusta. En voinut sille mitään, vaan purskahdin raikuvaan nauruun. Kiemurtelin hekotuksen aaltojen ravistellessa minua, ja kaaduin Alhkan viereen. Tämä paljasti leveän hammasrivinsä, josta puuttui monta hammasta, alkoi kohta itsekin hihitellä, ja kohta me molemmat hohotimme täyttä päätä vanhan, homeisen mökin lattialla. Hillitsemätön nauru kajahteli pienessä mökissä pitkän aikaa, hartaasti ja vailla pienintä synkkyyden häivää, todellisen, vilpittömän ilon hetkenä.

Saimme itsemme kuriin suurin piirtein yhtä aikaa, ja nousimme istualleen.

”Meidän pitäisi varmaan taistella”, Alhka totesi.
”Niin pitäisi”, minä vastasin, naurahtaen. ”Kuulostaa huonolta ajatukselta.”
”Voisihan se olla piristävää omalla tavallaan.”
”Niin...” Katsoin hänen mustiin silmiinsä. ”Kerrohan, miksi sinä teit sen? Olen miettinyt yhä uudelleen ja uudelleen, mutta en ole keksinyt mitään syytä, miksi olisit tehnyt minusta vampyyrin. Tiedäthän, ettei sinun olisi tarvinnut tehdä sitä?”
”Tiedän toki”, Alhka tokaisi hieman närkästyneenä. ”En ole sentään höperö. Minä olen tuntenut vampyyrien salaisuudet kun sinun esi-isäsi makasivat kehdoissaan alkeellisissa metsureiden kylissä.” Hän tuhahti. ”Minä tein sen, koska oli aika. Minä olen vuov’ru, ja meillä on ikivanha tapa, jonka mukaan meistä jokaisen tulee lisätä lukumääräämme yhdellä kerran vuosikymmenessä. Se on velvollisuutemme, joka varmistaa sen, ettemme koskaan kaikki katoa maan päältä.”

Mietin hetken aikaa. ”No, se käy järkeen.” Olimme hetken aikaa hiljaa, katsellen ulos ikkunasta mustaa taivasta, joka alkoi hiljalleen vaaleta. Olin näkevinäni varjon välähtävän ulkona, mutta en kiinnittänyt siihen huomiota. Viimein rikoin hiljaisuuden kysymällä: ”Mikä on vuov’ru?”

Alhka nauroi. ”Samantekevää”, hän vastasi.

Annoimme ajan kulua. Olisimme voineet istua siinä vieretysten päiväkausia, sanomatta sanaakaan, katsellen ympäröivän korven kauneutta ja kuunnellen luonnon ääniä, ajatellen. Mutta aurinko esti aina sellaisen. Taas yksi syy lisää kadehtia eläviä.

”Aamu koittaa”, totesin.
”Vaistoni kertoi, että tämä olisi viimeinen yöni”, Alhka sanoi, tuijottaen kaukaisuuteen. ”Se ei koskaan ole pettänyt minua.”
”Tiedätkö, mitä meidän pitää tehdä nyt?” kysyin. Tiesin vastauksen itse, ja minusta tuntui siltä, että minun olisi pitänyt älytä se jo vuosia sitten.
”Tiedän.”
”Oletko surullinen sen vuoksi?”
”Kumma kysymys”, Alhka vastasi hymyillen. ”En. Olen onnellinen. Olen niin, niin väsynyt, ja tämä tuntuu kuin lopulliseen uneen käymiseltä. Oletko itse?”
”En tiedä... en kai.”

Hiljaisuus laskeutui jälleen välillemme. Tunsin oloni aika vaivautuneeksi, ja haikeaksi.

”Oletko varma, että haluat tehdä tämän?”
”En”, vastasin rehellisesti. ”Mutta tehdään se silti.” Katselin ympärilleni. ”Onko täällä mitään aseeksi kelpaavaa? Emme oikein saa toisiamme hengiltä pelkillä kynsillä ja kulmahampailla.”
”Takapihalla on miekkoja. Ne on valettu pronssista, joten ne ovat painavia ja melko tylsiä, mutta ajavat aseen virkaa paremman puutteessa. Osaatko käyttää niitä?”
”En varmaankaan”, sanoin kohauttaen olkapäitäni. ”Antaa sinulle tasoitusta.”
”Eipä sillä ole väliä”, hän murahti. ”Hyvällä tuurilla onnistumme tappamaan toisemme.”
”Haetaanko ne ennen kuin aurinko nousee?”
”Tehdään niin.”

Miekat olivat ruosteisia ja niin painavia, että minun piti ponnistella jaksaakseni käytellä niitä, mutta arvelin, että ne kelpaisivat siitä huolimatta. Alhkalla ei ollut sen helpompaa. Kohotimme miekkamme, pidellen niiden kahvoja kaksin käsin, ja otimme hieman etäisyyttä. Molempien käsivarret tärisivät metallikalpojen painosta, ja tunsin polvieni pettävän hitaasti.

”Tämä tuntuu tyhmältä”, tokaisin.
”Totta”, Alhka vastasi ja heitti aseensa pois. Seurasin heti esimerkkiä, juuri ennen kuin niveleni antoivat myöten. ”Meidän pitää kaiketi vain tyytyä odottamaan, että aurinko nousee.”
”Ei”, minä intin vastaan. ”Täytyy olla jokin parempi keino.”
”No, voisimmehan aina leikata omat päämme poikki, tai iskeä vaarnat sydämiimme, mutta olisiko se sen järkevämpää?”
”Ei. Ei olisi.”

Se oli raivostuttavaa. En ollut tullut tänne asti vain siksi, että voisin odottaa päivän koittoa ja omaa kuolemani rinnakkain ystävällisen metsävampyyrin kanssa. Olin tullut taistelemaan. Olin ansainnut hieman dramatiikkaa elämäni päätteeksi, kunniaa, sankariteon, jotain.

Ikään kuin Alhka olisi vaistonnut ajatukseni, hän sanoi: ”Taisteleminen ei hyödytä ketään. Siitä tulee vain paha mieli kaikille. En tiedä sinusta, mutta minä aion vain käydä pitkäkseni ja odottaa, että aurinko nousee. Ehkä en edes tunne kipua.” Sitten hän istui sammaleen keskelle, oikaisi selkänsä ja sulki silmänsä. Itäinen taivaanranta hehkui nyt sinisenä.

”Mitä sinä oikein pelkäät? Etkö muka ole vielä valmis?” Alhka kysyi, kuulostaen vaativalta.
”En tiedä”, kuiskasin.

Sitten yhtäkkiä tajusin jotain kummallista. Se oli niin outoa, että sen täytyi olla totta.

”Sinä et ole Alhka”, sanoin, varmempana kuin mistään milloinkaan. ”Sinä et ole se, joka tappoi minut kauan sitten.”
”Mitä oikein höpiset?”
”Sinä olet heijastuskuva”, minä jatkoin, saaden yhä lisää itseluottamusta. Aloin nähdä koko juonen läpi. ”Sinä olet oikean Alhkan luoma aineeton kuva, jonka tehtävänä oli houkutella minut itsemurhaan. Jos olisin vain antanut auringon kärventää minut, isäntäsi ei olisi tarvinnut edes käydä taistoon kanssani. Valokehrä olisi tuhonnut minut hänen puolestaan.”

Alhka avasi silmänsä ja käänsi katseensa minuun. Hänen kasvonsa olivat täysin ilmeettömät ja hänen mustat silmänsä rävähtämättömät. ”Miksi niin kuvittelet? Mistä olet saanut tuollaisen naurettavan ajatuksen?” hän kysyi.

”Sinulla ei ole kulmahampaita”, ärähdin.

Alhka kohotti etusormensa huulilleen ja kosketti niitä häkeltyneenä, ja sitten niille kohosi ilkikurinen hymy. Ja toden totta, hänen hammasrivistään puuttuivat vampyyrin pitkät ja terävät kulmahampaat.

Tunsin itseni petetyksi ja huijatuksi, ja minuun tulvi äkkiä kaikki se viha, jonka luulin jo paenneen minusta. Tartuin pronssimiekkaan, kohotin sen ja iskin sillä Alhkaa kaikin voimin, karjaisten raivosta ja ponnistuksesta. Kun miekan terä osui valkoiseen vampyyriin, tämä katosi kuin taikaiskusta hiljaisen tuhahduksen saattelemana. Ase iskeytyi syvälle maahan ja juuttui siihen kiinni.

Pomppasin taaksepäin, hengitys sihisten hampaideni väleistä. Aurinko nousisi hetkellä millä hyvänsä. Aikaa ei ollut.

”Alhka!” ärjäisin. ”Näytä itsesi!”

Alhka ei näyttäytynyt, mutta huomasin hänet silti. Metsän siimeksessä juoksi tumma hahmo, varjosta toiseen piiloutuen. Lähdin oitis perään, väistellen puita ja loikkien saniaisten ja pensaiden yli. Aloin heti saavuttaa hahmoa. Alhka ei selvästi ollut paljon sen paremmassa kunnossa kuin luomansa kuva.

Kaikki oli sumeaa niin silmissäni kuin mielessänikin. Ajatukseni ja ympäröivät puut suhahtelivat ohitseni kun pingoin täyttä vauhtia eteenpäin. Kohta Alhkalla ei ollut varaa yrittää pysytellä varjoissa, vaan hän joutui juoksemaan karkuun kuin urheilukilpailuissa. Hän näytti suunnilleen samalta kuin heijastuskuvansa, mutta kovassa kiireessäkin huomasin hänen olevan lihavampi ja lihaksikkaampi, enemmän oikean vuov’run kaltainen.

Mutta hänen lihasmassansa ei pelastanut häntä. Olin nuorempi ja notkeampi, ja sain hänet nopeasti kiinni. Kun olin aivan hänen kannoillaan, syöksähdin eteenpäin, tartuin kiinni hänen vyötäisiinsä ja kaadoin hänet painollani maahan. Hän parkaisi epätoivoisesti, selvästi tietäen, ettei hänellä ollut mahdollisuuksia päihittää minusta hohkaavaa eläimellistä, vimmattua hurjuutta. Iskin häntä nyrkilläni ohimoon ja kiepautin hänen ruhonsa ympäri. Onnistuin nousemaan hänen päälleen ja tartuin hänen käsiinsä kiinni, lukiten hänet selälleen maahan. Tuijotin häntä, ja silmistäni paistoi sisäinen vihani, joka tykytti sydämessäni ja koko ruumiissani, saaden sen värähtelemään.

Paljastin hampaani. Auringon ensi säteet alkoivat kimallella taivaanrannassa, kaukaisuudessa, puiden takana, ja sitten ne lävistivät metsän oksakatokset ja tulvivat niiden alla avautuviin holveihin. Kumarruin hänen ylleen, ja hänen kauhunhuutonsa hukkui tuskan ja vihan verenpunaiseen pyörteeseen, joka nielaisi meidät molemmat ja vei meidät mukanaan kuin voittamattomat valtameren aallot, jotka huuhtoivat pois kaiken sen, mikä teki meistä sen, mitä me olimme, kunnes jäljellä oli vain kasa tuhkaa lojumassa aamuauringon paisteessa keskellä Marrassuon metsää.

Ja mitä sen jälkeen tapahtui, ei ole kenenkään kuolevaisen tiedettävissä tai ymmärrettävissä. Olin tavoittanut sen, mitä olin etsinyt, ja tiesin, ettei minun tarvitsisi enää milloinkaan palata.