Valot

Hoipuin hieman. Minulla oli samantapainen olo kuin sinä kohtalokkaana syyskuisena lauantai-iltana viime vuonna, kun Tiia oli raahannut minut katselemaan tähtiä ja itse juomiemme kaljapullojen vuorta. Tällä kertaa tosin tunsin itseni vastentahtoisemmaksi seuraamaan omia toimiani vierestä, kun se oli silloin ollut jokseenkin luonnollinen reaktio. Oksettava huimaus kyllä oli juuri samanlainen. Yritin saada selvää ympäristöstäni, mutta näin vain kieppuvia, hämäriä valoja.

Samantekevää.

Ääni ärsytti minua kerta kerralta enemmän.

Harhaudut kaiken aikaa siitä, mikä on tärkeää. Et ole matkalla sinne, minne sinun pitäisi. Et ole menossa mihinkään. Pidä jo kiirettä. Myöhästyt vielä.

Siristin silmiäni. Ilta oli pimeä vaikka se oli täynnä kirkkaanvärisiä kirjaimia. Ihmettelin, mihin ihmeeseen noita neonkylttejä tarvittiin kun ne eivät kuitenkaan karkoittaneet varjoja. Onnistuin suurimmaksi osaksi onnekkuuttani havaitsemaan pystysuoran, harmaan viivan edessäni ennen kuin kävelin sitä päin. Tarrasin kaikin voimin lyhtypylvääseen, mutta se ei ollut riittävästi. Lyyhistyin sitä vasten ja olisin kenties kaatunut pitkälleni jalkakäytävän pientareelle, jos kylkeni ei olisi sattunut nojaamaan pylvääseen juuri sopivalla tavalla. Kietaisin käsivarseni sen ympärille kuin olisin aikonut hakea sitä intiimiin tanssiin ja yskin voimakkaasti. Kurkkuani kiristi ja tunsin kuumaa nestettä nousevan sitä pitkin, mutta en saanut kaottua sitä ulos. Lopulta luovutin ja tyydyin olemaan ajattelematta pahaa makua, joka levittäytyi suustani kaikkialle sisäelimiini.

Sen sijaan keskityin ääneen, joka patisteli minua eteenpäin. Tai niin se ainakin väitti itse. Mutta se ei patistellut minua sillä lailla kuin olisin itse patistellut vaikkapa humalaista ystävääni. Se ei sanonut: "Nouse, hyvä mies. Ryhdistäydy." Sen sijaan se sanoi: Älä ajattele sitä mitä näet. Siihen on nyt turha keskittyä. Älä yritä turhaan tarrata siihen. Oli vähän vaikeaa olla tarraamatta lyhtypylvääseen. Se oli vaistonvaraista itsensä suojelua maahan kaatumiselta. Ääni ei tuntunut juuri piittaavan siitä, miten minuun sattuisi jos tuupertuisin asvaltille.

Kipu on merkityksetöntä ja hyödytöntä. Älä ajattele sitä. Kuuntele minua. Päästä irti. Keskity minuun ennen kuin on liian myöhäistä. Yritä ymmärtää. Keskity.

"Ymmärtää mitä?" mumisin hiljaa. Se oli ehkä virhearvio, sillä siinä samassa oksennus pyrki jälleen suuhuni ja jälleen alas kun valmistauduin sylkemään sen pois. Yskin vähän lisää, yrittäen saada henkeni kulkemaan. Kähisin: "En tajua mitä minun pitää tehdä." Yritin noudattaa äänen neuvoja ja olla ajattelematta lyhtypylvään kylmää metallia, joka pureutui paljaisiin kämmeniini, supermarkettien säihkyviä valoja ja kauempana kaupungin keskustassa kaasuttelevia mopoja. "Mitä hemmetin nirvanaa me yritämme tällä saavuttaa?"

Keskity. Kuuntele.

"Koko ajan!" Tajusin, että meuhkasin ääneen turhan takia. Ääni tajusi kuitenkin, jos yritin vastustella sitä. Suljin silmäni valoilta, mutta oli vaikeaa olla tajuamatta että ne olivat silti siinä silmieni edessä.

Ajattele valoa.

Olin sanonut varmaan satoja kertoja, etten muistanut sitä pirun valoa. Puuskahdin kärsimättömänä. Tunsin päänsäryn heikentyvän kuin kalloni olisi puutunut, mutta huimaus sen kuin kasvoi. Minusta tuntui kuin lyhtypylväs olisi ollut väkkäränä pyörivän karusellin reunalla ja minä olisin pitänyt siitä epätoivoissani kiinni etten olisi pudonnut kyydistä.

Muistat kyllä. Kukaan ei unohda kerran nähtyään. Te vain yritätte keskittyä siihen, mitä näette nyt sen sijaan, että näkisitte sen mitä teidän pitäisi nähdä. Palauta se mieleesi. Käy se läpi. Niin, niin, jälleen kerran. Kerro se minulle. Olet yksin kävelyllä. Lumi heijastelee kuutamon valoa. Muistathan?

Yritin parhaani mukaan. Puristin silmäni kiinni ja yritin unohtaa huimauksen. Lumi heijastelee kuutamon valoa. Muistin miltä kinokset näyttivät. Kävelin niiden keskellä kapeaa pururataa. Hiihtolatua ei ole vielä vedetty. Katselen suurin silmin valkeita mäntyjä kuin lapsi. Sitten auto ajoi huristen ohitseni ja palasin S-marketin eteen lyhtypylvääseen nojaamaan, eikä huimaus ollut käynyt helpommin kestettäväksi. Huomasin pimeässäkin, että jaloissani oli vähän punaista sotkua. Olin oksentanut huomaamattani.

Valo, muista valo. Palaa siihen. Muistele. Kävelet kinosten keskellä hiekkatietä. Metsä on pimeä, yhtä pimeä kuin ilta on nyt, mutta siellä ei ollut neonvaloja. Oli rauhaista. Hiljaista.

Juuri niin. Auvoista. Kalsean kylmää mutta niin hiljaista, että mieleni teki jäädä sinne erakoksi eikä koskaan palata Tiian luokse kaupungin hälinään. Se vaikutti jotenkin niin rumalta, epäselvältä ja kylmältä. Kylmemmältä kuin se ilta. Ja se valo oli ollut hyvin kauas. Puiden väleissä. Niin juuri. Pimeydessä, suurten runkojen keskellä. Sivussa polulta. Juuri niin. Melkein saatoin kuulla hangen narskuvan kenkäni alla. Tuntea kiteiden sulavan sukkani sisään. Kosteuden jalkaani vasten. Kylmyyden värisyttävän minua. Mutta en piittaa sitä. Valo on niin lähellä. Juuri niin. Säkenöiden. Täysin vailla väriä, tai pikemminkin hohtaen aivan omaa väriään joka teki kaikesta muusta mustavalkoista. Kutsuen ja houkutellen uteliasta tulemaan lähemmäs. Kuulin jälleen auton, tällä kertaa jossain kauempana, enkä antanut sen häiritä itseäni. En edes avannut silmiäni. En tiennyt, pidinkö kiinni lyhtypylväästä vai en. Näin vain valon. Pehmeän, liikkumattoman, lämpimän. Juuri niin. Heittäydyin sen keskelle ja silloin olin äkkiä täysin varma siitä, mitä minun oli pitänyt tehdä, ja tiesin että olin onnistunut sokkonakin tekemään sen. En ollut enää kaupungissa enkä metsässä. Olin toisessa paikassa. Ja monin verroin kauniimmassa.

Tervetuloa.