Unta vain

Joitain kuolleita juttuja


Miina Berglund tunkeutui röyhkeästi ovella seisovan poliisin ohi ja marssi sisään laboratorioon. Hän oli kaksikymmentävuotias, ruskeatukkainen nainen, jonka silmissä loisti lähes aina tiukka päättäväisyys, ja joka käytti lähes aina samoja vaatteita - polviin asti ulottuvaa hametta, jakkutakkia ja korkokenkiä, joista kaikki olivat tummanharmaita.

Ainut sähkölamppu oli likainen ja himmeä, joten huoneessa oli hämärää. Mustat varjot vaanivat jokaisessa nurkassa ja jokaisen pöydän, tuolin ja ihmisen takana. Lääke- ja tarvikekaapit sekä kirjahyllyt peittivät seiniä. Kaikki pinnat olivat likaisenvalkoisia lukuunottamatta harmahtavanvihreää laattalattiaa. Kaikkialla oli sotkua: pöydillä ja lattialla lojui avattuja kirjoja, asiakirjoja ja kaatuneita koepulloja ja lasipulloja.

Laboratoriossa oli ahdasta, vaikka huone oli suuri - siellä nimittäin seisoskeli kaksi suurikokoista poliisimiestä ja aurinkolasipäinen, mustapukuinen salkkumies, lattialla makasi kaksi ruumista ja katosta roikkui kolmas.

"Ei reporttereita", tokaisi yksi poliiseista Miinan nähdessään. Hän oli pitkä ja hänellä oli suuret, mustat viikset.

Miina ei piitannut ilmoituksesta. Hän nappasi kynän ja muistikirjan kiiltävästä, mustasta käsilaukustaan ja kysyi: "Keitä uhrit ovat?"

"En kommentoi", poliisi tokaisi. "Poliisi pitää lehdistötilaisuuden huomenna kello kymmenen, tulkaa sinne niin kuin muutkin."

"Onko kyseessä kolmoismurha?" Miina jatkoi sinnikkäästi, vilkuillen samalla silmäkulmastaan ruumiita ja tehden nopeasti muistiinpanoja näkemästään.

Lattialla makaavat ruumiit olivat kamalassa kunnossa. Niillä oli yllään valkoiset takit niin kuin lääkäreillä ja kemisteillä, mutta tummunut veri oli tahrinut kankaan kauttaaltaan ja vaatteet olivat paikoitellen hiiltyneet, kuin niitä olisi poltettu. Ruumiit saattoi hädin tuskin tunnistaa nuoreksi mieheksi ja naiseksi, joista kummallakin oli pitkä, vaalea tukka ja silmälasit. Miina saattoi haistaa lihan käryävän, ja se sai hänet nyrpistämään nenäänsä. Hän ei kuitenkaan hätkähtänyt yhtään. Hän ei ollut kuvannut kansanmurhia tai sotia, mutta hän oli nähnyt niistä kuvia senkin edestä, eikä hän uskonut että mikään pelottaisi häntä enää.

Kolmas ruumis oli hirtetty kattoon ruuvattuun koukkuun. Hän oli vanhempi herrasmies, ja täysin vahingoittumaton lukuunottamatta köyttä kaulansa ympärillä. Hänellä oli paksut, valkoiset hiukset, ja hän oli kalju ohimoita ja poskipartaa lukuunottamatta. Hänen kasvonsa olivat jähmettyneet kaameaan, tuskalliseen irvistykseen.

Kaamea, tuskallinen irvistys, Miina kirjoitti muistiinpanoihinsa. Jämäkkä päättäväisyys ei hievahtanut mihinkään hänen silmistään, eikä hän ajatellut kuolleita ihmisinä lainkaan - he olivat hänelle vain todistusaineistoa, artikkeli lehden sivulla. Sitten hän huomasi, että pukumies katsoi häntä aurinkolasiensa läpi, ja hän laski kynänsä. Hän tunsi poskiensa punehtuvan hieman, ja se sai hänet yllättymään - yleensä hän ei piitannut lainkaan, kun hänet saatiin kiinni tekemästä jotain, mikä olisi pitänyt jättää tekemättä.

"Häipykääs nyt", poliisi murahti.

Miina pisti kynänsä ja muistiinpanonsa takaisin laukkuunsa, veti sieltä pienen kartonginpalan ja ojensi sen poliisille. Siinä luki painetuin kirjaimin:

Toimittaja
Miina Berglund
Ilta-Sanomat

"Te kuulette minusta vielä", Miina vastasi kohottaen leukaansa, käännähti kenkiensä koroilla ja marssi pois yhtä äkkiä kuin oli saapunutkin.

Poliisi pudisti päätään, katsellen toimittajan perään. "Epäilemättä", hän mumisi itsekseen.

Kun Miina käveli ulos päivänvaloon, hänen vierelleen astui hänen työtoverinsa Pentti Mäki, jonka kasvot olivat aivan yhtä tylsät kuin hänen nimensäkin. "Miten sujui?" Mäki kysyi. He lähtivät kävelemään parkkipaikan halki autoaan kohti.

"Paremmin kuin odotin", Miina vastasi kohauttaen olkiaan.

"Saitko jutun?" Mäki ihmetteli silmät pyöristyen.

"Melkein."

"Millaista siellä oli?"

"Kolme ruumista, kaksi niistä poltettu ja viillelty, kolmas hirtetty kattoon. Poliisi kieltäytyi kommentoimasta, ja paikalla oli joku salaperäinen virkamieskin."

Mäki hymähti. "Kuule Miina, vaikka miten yrittäisit näyttää Dana Scullylta, sinä et ole hän", hän totesi ja iski silmää.

Miina tyytyi mulkaisemaan kollegaansa jäätävästi, avasi auton oven ja astui sisään.


Valkoista pimeää


Myöhemmin samana päivänä sama, mustaviiksinen poliisi rentoutui toimistossaan. Hän työnsi sivuun paksun kansion, joka lojui pöydällä hänen edessään, nojasi taaksepäin tuolissaan ja keskittyi hörppimään mustaa kahvia pienestä, valkoisesta kupistaan.

Kun hän kuuli korkojen iskevän lattiaan tiuhaan tahtiin, hänen huuliltaan karkasi turhautunut huokaus. Siinä samassa Miina Berglund astelikin sisään hänen toimistoonsa, ilmeisen piittaamattomana ovessa olevasta kyltistä joka kehotti asiattomia pysymään poissa.

"Tekö taas?"

"Tein taustatutkimusta, konstaapeli... Routala", sinnikäs toimittaja ilmoitti vilkaisten poliisin pöydällä seisovaa nimikylttiä.

"Todellako?" Konstaapeli Routala laski kahvikuppinsa pöydälle.

"Joku on varannut laboratorion itselleen viideksi viikoksi, mutta tiedekeskus ei suostunut luovuttamaan minulle varaajan henkilötietoja. Oletettavasti hän oli yksi murhatuista."

"Lehdistötilaisuus pidetään..."

"...Huomenna kello kymmenen", Miina keskeytti. "Mutta Ilta-Sanomat on valmis maksamaan tapauksen kansioiden näkemisestä. Voitte silti pitää lehdistötilaisuutenne."

Routala kohotti kulmiaan. "Niinkö? Kuinkahan paljon?"

Miina hymyili viehättävää hymyä, mutta hänen silmissään kimalsi hienoinen vahingonilo. Hän pisti kätensä käsilaukkuunsa ja veti sieltä sekin, jonka hän iski Routalan pöytään. Siihen kirjoitettu luku sai konstaapelin silmät laajenemaan.

"Saisinko nähdä kansion?" Miina kysyi viattomasti.

Routala vakavoitui, nyökkäsi ja ojensi Miinalle sivuun työntämänsä kansion.

"Kuka laboratorion varasi?" toimittaja kysyi ottaen kansion vastaan.

"Professori Rahikainen."

"Niin kuin Tuntemattomassa sotilaassa?"

"Niin. Kansiossa on hänen päiväkirjansa, mutta se on selvästikin täynnä hullun houreita. Todisteet ohjaavat siihen suuntaan, että Rahikainen menetti järkensä, surmasi kaksi assistenttiaan ja hirttäytyi."

Miina mutristi huuliaan. "Vai niin." Hän kohotti katseensa kansiosta. "Kuka se salkkumies oli?"

"Mikä salkkumies?"

"Tyyppi, joka piti aurinkolaseja sisällä."

"Ai, hän. Tiedeyhteisön edustaja. Piti huolen, että vaaralliset kemikaalit korjataan talteen."

Miina rypisti otsaansa, tunki kansion kainaloonsa, kaivoi esiin muistiinpanovälineensä ja sutaisi pari sanaa muistiin.

Routala jatkoi: "Jos ihmettelet, miksi hänellä ei ollut suojakäsineitä ja -pukua, hän ei itse koskenut mihinkään, teki vain listan tavaroista."

Miinan kynä pysähtyi kesken kirjoituksen ja katosi takaisin käsilaukkuun. "Kiitos ajastanne."


Mustaa valoa


23.5.91

Vuokrasin eilen laboratorion käyttööni. Tarkoitukseni oli ottaa kolme assistenttia mukaan tutkimustyötä tekemään, mutta kun yksi heistä sairastui, eikä sijaista löytynyt, tyydyin Muonioon ja Latvajärveen. (Kyllä, Kristiina Latvajärvi on tutkimuksessa mukana. Saas nähdä, mitä tästä syntyy.)

Aloittanemme vasta huomenna, koska välineet eivät saapuneet ajoissa. Harmi - se tarkoittaa, että laboratorio on varattuna kaksi ylimääräistä päivää ja minun täytyy maksaa ylimääräistä. Järjestö oli jo valmiiksi epäileväinen, ja he tuskin ilahtuvat, jos kuulevat että varoja menee hukkaan.

Muna on entisellään - liikkumaton ja äänetön.

24.5.91

Työt on nyt aloitettu, ja kiirettä pitää enemmän kuin olisin odottanut. Assistenttini voivat olla paikalla vain osan ajasta, ja kun Latvajärvi on täällä, en osaa sanoa, onko hänestä enemmän hyötyä kuin haittaa. Rajoitettu aikamme kuluu suurimmaksi osaksi raporttien laatimiseen ja huippumodernien laitteiden käyttöohjeiden kanssa kamppailuun. Mutta olemme onnistuneet jo ottamaan DNA-näytteen munankuoresta. Tulokset saamme noin viikon kuluessa. Huomenna muna läpivalaistaan.

25.5.91

Pelkään pahoin, että muna kuoriutuu ennen kuin saamme testien tulokset. Läpivalaisu osoittaa, että sikiö on kehittynyt lähes valmiiksi. Ja miltä se näyttääkään! Sanoin en sitä osaa kuvata, joten kuvat puhukoot puolestaan.

27.5.91

Olisin odottanut, että se olisi kuoriutunut jo tässä vaiheessa, mutta olin ilmeisesti väärässä. Tähän asti sikiö on kasvanut ja saanut yksityiskohtia huimaa vauhtia, mutta nyt kehitys on pysähtynyt. Epäilen, että sen sisäelimet rakentuvat viimeisenä. Sen kehitysprosessi on erilainen kuin millään tuntemallamme eliölajilla. Varsinkin Muonioon tämä vaikuttaa suuresti - hän tajuaa, millaisen läpimurron kynnyksellä olemme. Latvajärven asenne sen sijaan ärsyttää minua. Hän käyttäytyy ajoittain kuin työharjoittelussa oleva lukiolainen.

28.5.91

Se kuoriutui.

9.6.91

Se vaatii paljon hoitoa, joten minulla on vain vähän luppoaikaa. En edes ehdi kirjoittaa paljoa. Latvajärvi kirkaisi, kun se työnsi päänsä munankuoren läpi, mutta minä ja Muonio haukoimme henkeämme. Se on ihmeellinen. Sillä on ominaisuuksia, joiden kaltaisista emme ole osanneet haaveillakaan, ja se kasvaa hurjaa vauhtia. Kuoriutuessaan se oli kahdenkymmenen sentin mittainen. Nyt se syö kahdenkymmenen sentin mittaisia eläimiä hyvällä ruokahalulla.

15.6.91

Se vaatii kaiken aikani. Olen antanut sille nimen Kakkonen, sillä se mielestäni kuvaa hyvin sen syntyperää. Löysin siitä maininnan eräästä tarukirjasta, tosin vain hyvin lyhyen:

"Kun koittaa feeniksin aika kuolla, se munii kaksi munaa, yhden valkean ja yhden mustan. Valkoisesta munasta kuoriutuu feenikslintu itse, kun sen aika koittaa. Mutta kukaan ei tiedä, mitä mustasta munasta kuoriutuu."

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, sillä muna oli musta vain sisäpuolelta. Eräs järjestön jäsen tahtoi nähdä munankuoren, joten veimme sen hänelle Hotelli Metsoon. En tosin tiedä, mitä hän aikoo tehdä kuorella, kun elävä yksilö on hallussamme.

20.6.91

Hän ei myönnä sitä, mutta alan olla varma, että Latvajärvi pelkää Kakkosta. Hän pitää sitä luonnottomuutena, hirviönä. Ymmärrän toki hänen kantansa, mutta en yhdy siihen. Olen alkanut harkita hänen poistamistaan projektista.

25.6.91

Se on nyt kymmenvuotiaan lapsen kokoinen. Käsittämätöntä, miten nopeasti se on kasvanut.

27.6.91

Se täytyy viedä laboratoriosta pois viimeistään ylihuomenna, sillä projekti on lopussaan. Olemme kasvattaneet Kakkosen onnistuneesti, tutkineet sen käyttäytymistä ja tehneet kaikki tarvittavat raportit. Kukaan ei voi enää väittää minun olleen väärässä, eikä kukaan enää koskaan tule sanomaan, ettei sitä ole olemassakaan. Onnistuin päämäärissäni.

Mutta en silti ole aivan tyytyväinen. Latvajärvi on saanut Muonionkin epäilemään. Ehkäpä olemme tehneet väärin kasvattaessamme Kakkosen.


se karkasi


29.9.91

Mitä munasta kuoriutui? En tiedä, mutta nyt se on tuolla jossain. Ja he ovat molemmat kuolleet. Vai onko se vain unta?


Unta vain?


Hotelli Metso, Miina Berglund hoki itselleen mielessään. Hotelli Metso.

Jokin oli pahasti vialla. Miina tiesi, että Rahikainen ei ollut tappanut assistenttejaan - se oli ollut jokin muu, jokin olio joka oli kuoriutunut munasta. Sellaista ei olisi pitänyt tapahtua muualla kuin kirjoissa ja elokuvissa, ja siksi Miinaa epäilytti vieläkin hieman uskoa sitä, minkä hän hyvin tiesi todeksi.

Hänellä ei ollut mitään todisteita mistään, ja poliisi piti Rahikaisen muistiinpanoja mielenvikaisen tuotteina. Miina ei tiennyt, miksi hän oli niin varma että ne olivat totta. Ehkä se johtui hänen näkemästään mustapukuisesta virkamiehestä. Ehkä se johtui liiasta television katselusta. Mutta nyt kun hänen eteensä oli tuotu tällainen seikkailu, hän ei voinut jättää sitä tutkimatta. Joka tapauksessa hän saisi kirjoitettua aiheesta ison jutun. Hän näki jo mielessään otsikon "HULLU TIEDEMIES MURHASI APULAISENSA", mutta sitäkin enemmän häntä kiehtoi etusivun lööppijuttu "UUSI ELÄINLAJI TAPPOI PROFESSORIN".

Mitä munasta kuoriutui?

Hotelli Metso. Munankuoret. Todisteet.

Miina saapui hotellin pihaan huonomoottorisella, mutta kiiltävän mustalla työsuhdeautollaan varttia vaille kahdeksan illalla. Se oli kuusikerroksinen, valkoinen rakennus, jonka julkisivua hallitsi suuri, vanhanaikainen puuovipari ja suuret ikkunat. Asvalttipihalla sen edessä oli hiljaista, ja vain muutamassa ikkunassa paloi valo.

Vai onko se vain unta?

Hän käveli päättäväisesti ovesta sisään tyhjään vastaanottoaulaan. Jossain takahuoneessa ilmeisesti kuultiin hänen korkojensa kopina, sillä heti korkean tammitiskin taakse juoksi sinipukuinen nuorimies ottamaan asiakasta vastaan.

"Tervetuloa Hotelli Metsoon", hän sanoi hymyillen. Hän oli vaaleatukkainen, hieman ylimielisen oloinen mies, joka näytti siltä kuin olisi mieluummin ollut nukkumassa kuin päivystämässä iltavuorossa hotellin aulassa.

"Ilta-Sanomista, iltaa", Miina totesi ja iski käyntikorttinsa tiskiin. Vastaanottoapulainen vilkaisi sitä, korjasi sen talteen ja kysyi: "Miten voin auttaa teitä?"

"Tutkin murhatapausta", Miina ilmoitti, "ja minulla on poliisin lupa tutkia huone 612."

Hän oli saanut huoneen numeron Routalalta. Oli käynyt ilmi, että Miinan näkemä "tiedeyhteisön edustaja" oli jotenkin sattunut asustamaan Hotelli Metsossa.

"Saanko nähdä lupanne?"

"Totta kai."

"Kunnossa näyttää olevan. Tässä huoneen avain."

"Kiitos."

"Ylin kerros. Vasemmalla puolella käytävää."

Miina nyökkäsi ja asteli hissiin. Se oli epäkunnossa. Niinpä hän nousi portaat kuudenteen kerrokseen ja saapui lopulta punaisella sametilla vuorattuun ylimmän kerroksen käytävään, jonka molempia puolia täyttivät koristeelliset, lakasta kiiltelevät ovet joista kuhunkin oli ruuvattu kullanvärinen metallilaatta, joka osoitti huoneen numeroa.

609... 610... 611... 612.

Miina työnsi saamansa avaimen avaimenreikään ja käänsi sitä.

* * *

Pimeys. Vertikaalinen valokeila halkaisi mustuuden kuin kirkaisu äänettömyyden. Se lävisti Miinan, ja hänestä tuntui että se läpivalaisi hänet ja kaiken hänessä, hänen lihansa siinä missä hänen sielunsakin. Se sai hänet tuntemaan itsensä haavoittuvaksi. Tunteet kieppuivat, ajatukset seisoivat.

Miksi ryhdyit toimittajaksi?

Ääni ei ollut ääni - mutta ei se ollut ajatuskaan. Pikemminkin näkymättömiä kirjaimia. Miinan ääni kyllä oli ääni. Siihen oli sekoittunut pelkoa ja epävarmuutta, joita kumpiakaan ei yleensä saattanut kuulla hänen puheessaan.

"En minä tiedä. Ei se ollut minun ajatukseni!"

Kirjaimet: Kenen ajatus se oli?

"En muista... varmaan sisareni."

Pimeys oli häiritsevän läpitunkematonta. Suomen kesäyöt ovat valkeita, mutta talvella valokin on mustaa.

Kirjaimet: Oliko sisaresikin toimittaja?

"Ei..."

Tahtoiko hän perheeseen toimittajan? Ryhdyitkö siihen sisaresi mieliksi?

"En! Mitä väliä sillä on?"

Miksi tahdot selvittää tämän jutun?

"Se... kiehtoo minua."

Mikä siinä kiehtoo sinua?

"En tiedä!"

Onko se vaara?

"...On."

Oletko satuttanut lapsena itseäsi tai muita, koska vaara kiehtoi sinua?

"En ole! Mistä sinä - "

Etkö?

Hiljaisuus vastasi sanoja tehokkaammin.

"Minä en tahtonut tehdä sitä", Miina kuiskasi hyvin hiljaa.

Pimeys särkyi ja muuttui mustapukuiseksi mieheksi. Hän katseli tarkkaan pöydällä edessään lojuvia valkoisia ja mustia sirpaleita aurinkolasiensa läpi. Hän oli kyyristynyt niiden ylle pienen, hämärän huoneen nurkassa. Himmeä pöytälamppu valaisi niitä.

Mies otti aurinkolasinsa pois nähdäkseen paremmin, mutta niiden alla ei ollut silmiä vaan kaksi pikimustaa lasipintaa, joista munankuoren kappaleet heijastuivat.

Kirjaimet: Luulet kenties näkeväsi unta.

"Mikä tämä paikka on?"

Sinä.

"Mitä se tarkoittaa?"

Et ole missään paikassa, vaan tasolla jota kannat aina mukanasi. Tajunnassasi.

"Minä tulin hakemaan jotain..."

Mitä?

"Munaa. Munankuorta."

Miksi? Onko se sinulle tärkeä?

"Ei, vaan se, mitä se tarkoittaa." Äkkiä Miina oli ylpeä itsestään lyhyen hetken - hän tiesi, että se oli ollut oikea vastaus.

Tahdotko ratkaista tämän jutun sisaresi puolesta? Luuletko, että ratkaisu jotenkin hyvittää hänen kuolemansa?

"Ei mikään voi hyvittää sitä, mutta..." Miina takelteli. "Minä pystyn selvittämään, mistä tässä on kyse. Joten minä teen sen. Ei ole merkitystä, kenen vuoksi se tapahtuu, vain sillä että se tapahtuu."

Värit alkoivat kokoontua muodoiksi ja hajosivat sitten taas epämääräisiksi läikiksi, jotka kieppuivat toistensa ympärillä. Pimeys oli hukkunut niihin, nyt ne hukkuivat itseensä. Jäljelle jäi tyhjyyttä.

Valkotakkinen ja -poskipartainen professori Rahikainen rohkaisi mielensä ja nousi seisomaan nurkasta, jossa oli piileskellyt. Latvajärvi ja Muonio lojuivat kuolleina lattialla, ja heidän ruumiitaan oli kamalalla tavalla pahoinpidelty; viillelty ja poltettu julmasti. Rahikainen yritti välttää katsomasta heihin. Hänen katseensa osui pöydällä lojuvaan muistikirjaan. Hän vilkaisi sitä murheellisesti ja tajusi, että hänen taskussaan oli yhä kuulakärkikynä. Hän poimi sen esiin ja kirjoitti kylmän rauhallisesti muistikirjaan päivämäärän ja sen alle lyhyen merkinnän. Sitten hän sulki sen ja laski kynän sen päälle.

Lattialla hänen jaloissaan lojui löysi, jota oli käytetty Kakkosen häkin oven sulkemismekanismissa. Rahikainen naurahti katkerasti ja poimi köyden käteensä. Sitten hän katsoi kattoon ruuvattua koukkua.

* * *

Hotellihuoneen 612 ovi avautui narahtamatta ja Miina Berglund käveli sieltä ulos selkä jäykkänä ja silmät lasittuneina tyhjyyteen tuijottaen. Hänen vasemmassa kädessään oli palanen munankuorta, jonka ulkopinta oli kermanvalkoinen ja sisäpinta kokonaan noenmustaksi kärventynyt.


Kuoriutunut


Miina kumartui ja astui laboratorioon sisälle keltaisen poliisinauhan alta. Paikka oli tyhjä; rakennuksen ulkopuolella oli ollut yksi vartija, joka oli päästänyt Miinan kyselemättä läpi nähtyään hänen lupansa.

Huone oli pimeänä, joten Miina joutui hapuilemaan hetken valokatkaisijaa, ja kuuli sitten napsahduksen kun himmeä sähkölamppu syttyi. Sisällä ei ollut enää ahdasta, mutta mikään muu siellä ei ollut muuttunut. Kaikki pöydät, paperit ja kemistinvälineet olivat samoilla paikoilla. Ruumiit olivat poissa ja niiden paikoille oli lattiaan piirretty valkoiset liitujäljet. Ne nähdessään Miina hymähti hieman - maailma oli elokuvamaisempi kuin hän oli kuvitellutkaan.

Hän katseli hetkisen ympärilleen. Jos minä olisin tuntematon, ihmisiä tappava eläinlaji, mihin menisin?

Kun hän löysi lattialuukun, häntä alkoi ihmetyttää, miksi poliisi ei ollut huomannut sitä. Alkoi vaikuttaa siltä, että kukaan ei ollut edes yrittänyt ratkaista juttua. Olikohan "tiedeyhteisön edustaja" lahjonut poliisin, jotta lattialuukkua ei avattaisi?

Se oli yhden pöydän alla, ja sen päällä lojui kasa kuivuneen veren tahrimia raportteja, jotka kuvasivat ilmeisesti olennon painon ja pituuden kasvukäyröjä. Luukku oli metallinen levy, joka näytti olevan ruuvatun lattialaattoihin kiinni, mutta siinä oli pieni kädensija josta se avautui helposti. Alumiinisaranat kirskahtivat hieman. Alapuolella näkyi neliönmuotoinen aukko, metalliseinäinen tunneli joka johti kohtisuoraan maan uumeniin, täydelliseen pimeyteen. Kuilun seinässä oli metalliset tikapuut, jotka kiiltelivät oudosti. Kun Miina kumartui varovasti lähemmäs, hän tajusi kiillon johtuvan ohuenohuesta jääkerroksesta metallipinnalla - tunnelissa oli hyytävän kylmä.

Poliisi ei tekisi asialle mitään - ja sitä paitsi Miina aikoi selvittää tämän jutun itse. Hänellä oli jo munankuoren kappale todisteena, mutta se ei ollut riittävästi siihen artikkeliin, jonka laatimista hän suunnitteli.

Niinpä hän heilautti tukkansa sivuun silmiltään, riisui korkokengät jaloistaan, vaihtoi ne hienhajuisiin ja kuluneisiin varakenkiin, jotka lojuivat myös pöydän alla ja hivuttautui tunneliin.

Se ei jatkunut niin kauaa kuin Miina oli pelännyt. Pian metalliseinät katosivat ja muuttuivat epätasaiseksi kallioksi, ja tikapuut loppuivat. Tunneli kääntyi vaakasuoraksi ja laajeni leveäksi luolaksi. Sen seinät ja katto olivat karkeat ja selvästi muovaamattomat, mutta kalliolattiaa päällysti metalliristikko, jonka päällä oli helppo kävellä. Siellä oli pimeää, mutta ylhäältä lattialuukun läpi kajasti heikkoa, keltaista hohdetta, jonka valossa Miina saattoi kävellä hieman syvemmälle luolaan.

Hän ei pitänyt tilanteesta. Takanapäin oli valo ja turva, edessäpäin pelkkää pimeyttä ja tuntematon uhka. Nuoren toimittajan sydän hakkasi, ja hän pakotti itsensä rauhoittumaan. Hän ei pelännyt. Hän ei saisi pelätä. Tämä oli testi - niinkuin miehuuskoe, jolla hän todistaisi urheutensa. Askel kerrallaan hän raahautui eteenpäin. Ylhäältä tuleva sähkölaitteiden vaimea surina katosi nopeasti kuuluvista, ja ainoiksi ääniksi jäivät Miinan hermostunut hengitys ja hänen kenkiensä kopina.

Sitten, aivan heikon valopiirin rajalla, hän näki seinässä pienen metallilevyn jossa oli punainen nappi. Hän veti henkeä, astui sen luo ja painoi nappia.

Jostain kuului kolahdus, sitten sirinää, ja sitten valo välkähti luolassa. Uudestaan. Sitten kattolamput syttyivät pysyvästi ja täyttivät paikan hämärän jälkeen häikäisevällä säteilyllään. Miina huokaisi helpotuksesta. Sähköt toimivat.

Nyt hän näki selvästi olevansa korkeakattoisessa, suuressa luolakäytävässä, joka kaartui lievästi vasemmalle. Hän kohensi hameensa asentoa, mutristi huuliaan ja lähti kävelemään eteenpäin tiukka ilme silmissään, niin kuin se ei olisi niistä koskaan hälvennytkään.

Mutkan takana hän näki seinässä keltaisen, haalenneen kyltin, josta saattoi juuri ja juuri erottaa himmeitä kirjaimia.

KORHOSEN KAIVOS OY
Suomen parasta hiiltä jo vuodesta 1925!

Sehän sopi. Kyltti näyttikin ainakin kuusikymmentä vuotta vanhalta. "Miksi hitossa laboratorio on rakennettu vanhan hiilikaivoksen päälle ja yhdistetty siihen lattialuukulla?" Miina mumisi.

Käytävä kapeni hieman ja jatkui eteenpäin vielä parikymmentä metriä, ennen kuin loppui panssarioveen, johon oli kiinnitetty punainen muovilappu. Siinä luki jotain, mutta aika oli kuluttanut sanat melkein kokonaan pois. Jokin kuitenkin sai Miinan arvaamaan, että siihen oli ehkä kirjoitettu "Epäkunnossa". Hän tarttui ovenkahvaan, käänsi sitä ja veti raskaan oven auki. Se valitti vastaan karmealla huudolla, mutta aukeni kuitenkin. Sen takana oli metalliristikko, ja sen takana neljän ihmisen mentävä rautakoppi.

Hissi hylätyssä hiilikaivoksessa vuodelta 1925. Miina ihmetteli, oliko silloin edes keksitty hissejä. Jos tämä rakkine toimisi, se olisi oikea ihme. Hän empi hetken aikaan, veti sitten ristikon auki ja astui sisään. Hissi nytkähti hänen painostaan saaden hänet nielaisemaan.

Seinässä oli vain yksi nappi. Luultavasti siis vain kaksi kerrosta. Kuinkahan kaukana alapuolella se alempi olisi?

Oli vain yksi tapa ottaa selvää. Miina sulki silmänsä ja painoi nappia.

Mitä munasta kuoriutui?

Hissin katolta kuului kaoahdus ja pamaus ja sitten tasaista, metallista rätinää. Koppi nytkähti uudelleen ja alkoi laskeutua melko nopeaa vauhtia, mutta ei kuitenkaan niin nopeaa että se olisi suistanut kyydissä olevat paniikkiin.

Sitä kesti aika kauan, ehkäpä muutamia minuutteja. Sitten hissi alkoi äkkiäarvaamatta kirskua niin kovalla äänellä, että Miinan piti puristaa kätensä korviaan vasten, ja sitten se pysähtyi kuin seinään töytäisten niin voimakkaasti, että toimittaja menetti tasapainonsa ja kaatui lattialle.

Hän odotti hetken aikaa maaten silmät kiinni, kuunnellen. Hänen sydämensä hakkasi edelleen - niinpä hän oli yhä hengissä. Jostain kantautui vesipisaroiden tippumista. Himmeä valo tunkeutui heikosti silmäluomien läpi.

Miina avasi silmänsä, nousi seisomaan ja astui ulos hissistä. Hän oli tullut pohjakerrokseen.

Siellä oli samanlaista kuin ylempänäkin, lukuunottamatta ummehtunutta hajua, ilman kosteutta sekä sitä, että kattolamput olivat kaikkea muuta kirkkaita. Niiden hohteessa hädin tuskin näki eteensä. Hissin ovi avautui leveään mutta melko matalakattoiseen luolaan, joka jatkui kauas eteenpäin, hämärään. Liikettä ei näkynyt.

Maassa metalliverkolla makasi jotain mustaa. Miina nielaisi ja hiipi lähemmäs. Hänestä tuntui, kuin hänen sisäelimensä olisivat pyrkineet pakenemaan hänen sisältään suun kautta.

Se oli mustapukuinen ja aurinkolasipäinen tiedeyhteisön edustaja. Hän lojui raajat levällään selällään maassa, hänen kasvojensa poikki kulki neljä veristä, pitkää viiltoa, joiden ympäriltä iho oli hiiltynyt mustaksi. Hän puristi toisessa kourassaan mustaa, kiiltävää pistoolia ja toisessa salkkuaan.

"Tuttuja", Miina mutisi ja kumartui ruumiin ääreen. Se haisi kärventyneiltä hiuksilta. Häntä pelotti koskea mihinkään paljain käsin, mutta rohkaisi kuitenkin mielensä ja otti mieheltä aurinkolasit päästä. Mitä niiden alla oli, ei juurikaan saanut häntä yllättymään mutta melkein oksentamaan kylläkin. Miehellä ei ollut silmiä, vaan niiden tilalla oli vain kaksi pikimustaa, lasinsileää levyä. Miina näki peilikuvansa heijastuvan niistä pikkuriikkisenä, hieman vääristyneenä hahmona.

En tiedä, mutta nyt se on tuolla jossain.

Sitten Miina riuhtaisi pukumiehen salkun hänen jäykistyneestä kädestään. Mutta harmikseen hän huomasi, että siinä oli koodilukko. Hän ruuvasi numerot ensin asentoon "007" ja sitten "666", mutta kumpikaan ei toiminut.

Hänen katseensa osui aseeseen. Hän nielaisi ja otti senkin. Sitten hän käänsi katseensa takaisin itsepäisesti kiinni pysyvään salkkuun.

Hän ei tiennyt aseista mitään. Hän ei edes tiennyt, oliko pistooli ladattu, ja jos ei ollut, hän ei osaisi ladata sitä. Niinpä hän tyytyi toivomaan parasta, tähtäsi aseella lukkoa, puristi silmänsä kiinni ja veti liipaisimesta.

Pamaus löi hänen korvansa lukkoon ja potaisu lähes riuhtaisi aseen hänen käsistään. Hän seisoi hetken paikoillaan kasvot poispäin käännettyinä, laski sitten aseen ja raotti silmiään.

Luoti oli tehnyt lommon numerolukkoon, mutta salkku ei ollut avautunut. Miina huokaisi ja kumartui jälleen tutkimaan sitä, ja yllätyksekseen huomasi että nyt se avautui helposti. Kuului kevyt kirskahdus kun vääntyneet haittapalat vedettiin irti toisistaan ja salkun puoliskot lennähtivät erilleen paljastaen kokoelman toisen puoliskon sisäpintaan kiinnitettyjä, mustia samettipusseja joiden suuaukot oli solmittu kiinni. Miina avasi nyörit eikä yllättynyt nähdessään, että pussukoissa oli munankuoria. Kymmenen kaiken kaikkiaan. Siellä oli myös yksi tyhjä pussi. Miina veti käsilaukustaan oman kuorensirpaleensa, pisti sen pussiin ja jätti laukun maahan.

Hän jatkoi syvemmälle kaivokseen, mutta otti aseen mukaansa.

Veden tippuminen kuului yhä lähempää, mutta sen lisäksi ainoat äänet olivat Miinan kenkien vaimea tömähtely metallilattiaa vasten ja hänen kiivas hengityksensä, jota hän yritti pitää aisoissa.

Sitten hän yhtäkkiä kuuli jostain hienonhienon rasahduksen. Se tuntui tulevan jostain yläpuolelta ja edestäpäin.

Valot sammuivat.

Ja he ovat molemmat kuolleet.

Miina horjahti ja pudotti vahingossa aseensa. Sen kilahtaminen lattiaristikkoa vasten kajahti ukkosenjyrinää kovempana. Miinan oma hengitys peitti alleen kaikki muut äänet, jos niitä oli. Hän katseli villisti ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään. Kaikki oli mustaa.

Hän aukoi suutaan avuttomasti ja tapaili käsillään ilmaa, kohtaamatta mitään. Pelko täytti hänet, ja hän tiesi äkkiä satavarmasti, että kuolisi. Hän tunsi silmät niskassaan, aavisti että jokin katseli häntä, odotti kätkössä, nuoleskeli kenties huuliaan. Hän oli sille vain välipala, joka kauhuissaan yritti keksiä ulospääsytietä.

Jo ajatus hissille palaamisesta ja sillä takaisin ylös menemisestä oli naurettava. Miten hän ikinä löytäisi takaisin? Hänen suuntavaistonsa oli tiessään. Ja nyt hän oli kenties vain metrien päässä Kakkosesta.

Hän lyyhistyi maahan sääriensä päälle. Hänen kurkkuaan kuristi, ja hän tunsi kyynelten pyrkivän ulos hänen silmistään.

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Sitten hän alkoi ihmetellä, miksei ollut jo kuollut.

Se ajatus katkesi lyhyeen, kun vähän matkan päästä kuului uudelleen sama rasahdus, tällä kertaa hieman voimakkaampana. Sitä seurasi lyhyt, naksuva ääni, joka ei todellakaan tullut mistään koneesta. Eikä kyllä ihmisestäkään.

Miina kohotti kasvonsa pimeässä. "Minähän selviän tästä, piru vie", hän ärähti ja nousi uudelleen jaloilleen.

Jokin kosketti metallilattiaa. Se saattoi olla kynsi. Sitten jokin otti askeleen Miinaa kohti. Hän kääntyi ja lähti kävelemään poispäin. Hän tiesi, että juokseminen olisi ollut tyhmää; se olisi ollut vallan antamista pakokauhulle, ja sitä paitsi hän olisi varmasti kompastunut. Ei, nyt piti pitää hermot kylminä.

"Tämä on vain unta", hän sanoi itselleen. "Unta vain."

Toinen askel. Lisää naksahtelua.

"Nukun omassa sängyssäni. Herään ihan pian."

Miina nopeutti vauhtiaan, mutta pakotti pitäytymään juoksemasta. Hän tiesi, että hissi ei voisi olla kaukana, mikäli hän oli menossa oikeaan suuntaan. Äänet pimeässä hänen takanaan loittonivat - olento ei ehkä seurannut häntä. Ehkä se ei pitänyt hänen hajuvedestään.

"Ihan pian..."

Miinan kädet tavoittivat hissin metallioven. Hänen takaansa kajahti kimakka kirkaisu, kalahdus ja havinaa. Jokin syöksähti ilman halki.

Vai onko se vain unta?