Marrassävellys

Osa 1 / 2
Soittoa pimeässä


Aarniometsä oli kuin tummien, rapistuneiden kaarnapylväiden sokkelo, jonka puut olivat liittyneet toisiinsa ohuilla, luurankomaisilla oksistoilla. Ne muistuttivat hämähäkinseittien verkostoa riippuvine naavoineen ja puolilahoine haaroineen. Yötuuli humisi pimeydessä näkymättömänä. Metsän sävyt kallistuivat sysimustasta hivenen tummanvihreään, kuin pienet havut olisivat hohkaneet yhteistä väriä.

Amandan juoksu oli laantunut jo illankoitteessa epävarmaksi hoiperteluksi, ja kun hänen kyyneleensä olivat kuivuneet, hän oli alkanut ajatella nälkäänsä, ja kylmää, joka kiristi hänen vartaloaan ohuen pellavayöpuvun läpi paksusta villatälkistä huolimatta. Hän kiitti onneaan, että oli älynnyt ottaa mukaansa sukat ja kengät, ja peittonsa. Ilman niitä hän olisi ollut jo tunnin jälkeen niin pahoin paleltunut, että matkanteko ei olisi sujunut yhtään. Ja silloin hän ei olisi päässyt pois, kauas, irti häntä sitovista kahleista.

”Minä selviän kyllä”, hän vakuutti itselleen. Kaukaisuudessa pöllö vastasi kuiskaamalla aavemaisen valituksen ilmaan. Amandaa värisytti, mutta hän oli silti tyytyväinen valintaansa. Tämä oli paljon parempaa kuin jääminen.

Todellisuudessa hän tiesi, ettei selviäisi kauaa pelkillä metsän antimilla. Hän ei osannut metsästää, eikä hänellä siihen välineitä olisi ollutkaan, ja marjoilla ei elänyt loputtomiin. Mutta tämä oli silti pienempi kahdesta pahasta.

Oli kulunut noin viisi tuntia auringonlaskusta. Yöeläimet olivat heräilleet, ja silloin tällöin Amanda kuuli rasahduksen tai pienien askelien töpöttelyä, ja näki kirkkaiden silmien välähtävän puiden varjossa.

Hän ei tiennyt, miten suoraa reittiä kulki – ilman polkua oli vaikea sanoa. Mutta metsä oli suuri, rajatonkin mikäli Amandalta olisi kysytty, ja hän olisi voinut kulkea siellä ympäriinsä miten ristiin vain kohtaamatta mitään. Hän oli elänyt koko ikänsä metsän katveessa. Hänen kotitalonsa oli seissyt suurten peltolakeuksien ja tammien vihreyden rajalla, kuin rajapyykkinä kesyn ja kesyttömän, ihmisen luoman ja luonnon oman välissä.

Sinne hän ei aikonut milloinkaan palata.

Hän oli kävellyt jo pitkään ja hänen jalkojaan alkoi särkeä. Niinpä hän päätti käydä vihdoin nukkumaan. Kummastuksekseen hän oli jo tottunut metsän pimeyteen, eikä häntä pelottanut lainkaan ajatus siellä uinumisesta yksin villipetojen keskellä. Hän valitsi suuren tammen, joka haarautui matalalla moneksi oksaksi, jotka kaikki olivat niin paksuja, että olisivat käyneet puusta jo itsessään. Amanda siisti kädellään hieman sammalta puun juurelta, veti sitten viltin tiukasti ylleen, oikaisi itsensä kyljelleen ja käpertyi selkä kaarnaa vasten. Hän kuunteli hiljaisuutta, ja alkoi nopeasti erottaa siitä ääniä, jotka hänen askeltensa rahina oli äsken peittänyt alleen – mustarastaan laulu, jäniksen juoksu, oravana kahistelu, haukan kirkaisu kaukana korkeuksissa. Uupuneena ja yhä häkeltyneenä Amanda kadehti lintua, joka sai lentää niin vapaana, minkään sitä sitomatta aloilleen…

Kun hän keikkui jo rauhaisan unen partaalla, hän oli kuulevinaan kauniin soinnun metsän uumenista. Se herätti häntä hieman, ja hän kohotti päätään silmäilläkseen ympärilleen. Mutta varjot peittivät kaiken. Kuunvaloakaan ei näkynyt, eikä taivasta juuri lainkaan tammien, koivujen ja haapojen lehvästöjen ja havupuiden neulasten läpi. Sointu oli hälvennyt, mutta Amanda kuuli sen yhä mielessään ja muisti sen korkeuden täsmälleen.

Hän lauloi saman soinnun, puhtaana ja täsmällisenä.

Hetken hän odotti, että ääni olisi kuulunut uudelleen, mutta turhaan. Hän painoi päänsä takaisin sammaleeseen ja nukahti pian.

* * *

Amanda nukkui pitkään ja sikeästi. Kun hän havahtui lintujen lauluun, kirkas auringonvalo siivilöityi oksastojen väleistä ja paljasti metsän arkisessa komeudessaan. Se näytti mukavalta ja kodikkaalta, mutta kuitenkin jotenkin taianomaiselta ja vieraalta. Ilma oli lämmin, ja mihin tahansa Amanda katsoikin, hän näki silmäkulmastaan eläinten vilistävän aluskasvillisuuden seassa. Hän tunsi olonsa pirteäksi ja hyväntuuliseksi kipeistä hartioista huolimatta, ja nauroi ilahtuneena.

Öistä sointua hän ei muistanut.

Hän pudisteli aamukastetta hameestaan ja viltistään, nuuhki syvään kirpeää ilmaa ja lähti kävelemään, lähes varmana kulkevansa suoraan poispäin siitä suunnasta, josta oli tullut.

Muutaman tunnin hän kulki virkistyen hetki hetkeltä. Hän vihelteli vanhan matkalaulun sävelmää kilpaa lintujen sekasortoisen viserryksen kanssa, hypähteli ja tanssahteli välillä ympäriinsä nauraen, ja oli kaikkiaan onnellinen uudesta vapaudestaan ja itsenäisyydestään.

Sitten, keskipäivän koittaessa, hän löysi mustan lierihatun maasta lojumasta tiellään. Se makasi hylättynä, kenossa, mutta ei selvästikään ränsistyneenä ja sammaloituneena. Amanda poimi sen ylös ja ihmetteli hetken. Kuka olisi käynyt näin syvällä metsässä? Hän pisti hatun päähänsä ja totesi sen olevan hieman liian iso.

Omituista, hän ajatteli, mutta ei tavatonta. Ehkä joku matkalainen on kulkenut täällä ja pudottanut sen huomaamattaan, kun ei ole pitänyt sitä päässään. Amanda otti hatun mukaansa ja jatkoi kulkuaan.

Kun aurinko laski jälleen, kävely alkoi väsyttää häntä. Metsä oli kaunis, mutta Amanda ei ollut nähnyt siellä enää mitään uutta kahteen päivään, ja häntä hieman kyllästytti siellä oleminen. Hänen vatsansa kurni, vaikka hän oli pysähtynyt syömään suuren määrän herkullisia metsämansikoita, jotka olivat kasvaneet suoranaisissa tertuissa eräällä pienellä aukiolla, ja hänellä oli jano.

Mukavaa nukkumapaikkaa etsiessään hän kuuli puron solisevan, ja vilisti sen luo hameenhelmat liehuen. Se oli kapea mutta syvä, ja siinä oli jyrkät reunat, joiden yli tuuheat ruohomättäät roikkuivat. Amanda joi pitkään ja hartaasti, veti sukat jalastaan ja pesi varpaanvälinsä. Sitten hän asettui selälleen maahan peittonsa alle, risti käsivartensa päänsä alle ja sulki silmänsä.

Kului vain lyhyt tuokio, kun puron virtauksen yli kantautui sointu, ja siihen sekoittui toinen ja kolmas. Äänet monimutkaistuivat ja risteytyivät, ja niistä muodostui kaunis, herkkä sävelmä, joka kutitteli Amandan ihoa saaden sen kauttaaltaan kananlihalle. Hän avasi silmänsä ja tuijotti hämärtyvää, moniväristä taivasta puron yllä – auringon kultaa ja punaa harvojen pilvien pinnalla, niiden hopeavillaa, taivaankannen syvää sinistä, joka vaaleni lähes valkeaksi läntistä horisonttia kohden ja tummeni lähes mustaksi idässä. Purppurainen valo lumosi tytön yhdessä hänelle tuntemattoman, mutta hurmaavan koskettavan musiikin kanssa.

”Kuka siellä?” hän kysyi, toivoen että soittaja oli niin lähellä että kuulisi hänen äänensä. Sävel katkesi oitis, ja Amanda pelkäsi, ettei se alkaisi enää uudelleen.

Mutta se jatkui, käsittämättömän monimutkaisena, taidokkaana äänten kudoksena, josta rakentui hieman uhkaava tunnelma. Sitten kuului kaksi näpäyttävää säveltä, jotka tuntuivat jotenkin oudon toruvilta ja kieltäviltä. Amanda rypisti kulmiaan. ”Etkö kerro minulle?”

Myöntävää, ilomielistä mutta ilkikurisen leikkisää soittoa. Sitten se muuttui alakuloisemmaksi, loppusoinnulliseksi, ja selvästi kysyväksi.

Aurinko katosi näkyvistä, vaikka sen valo hiipui vielä taivaalla.

Amanda alkoi käsittää. Sävel yritti keskustella hänen kanssaan, se tiedusteli häneltä jotakin. ”Mitä haluat tietää?”

Hän hätkähti hieman, kun hän saikin vastauksen ihmisen ääneltä. Sävel katkesi. ”Mikä on nimesi?”

Amanda sävähti ja nousi istualleen. Hänen takanaan metsän syvenevissä varjoissa seisoi pitkä, nuori mies, joka katsoi hieman häiritsevänkin suoraan tytön silmiin. Hänellä oli hyvä ryhti, hän piti kätensä selkänsä takana ja hän hymyili ystävällisesti. Ruskea nuttu näytti kauhtuneelta ja vanhanaikaiselta, kengät kuluneilta ja ruskea tukkapehko siltä, kuin se ei olisi kampaa nähnytkään vuosikausiin.

Nuorukaisen selän takaa pilkotti puinen käsiharppu, jota hän piteli.

Amanda nielaisi, nousi jaloilleen ja perääntyi hieman. ”Anteeksi?”

”Mikä on nimesi?” tuntematon kysyi, yhä hymyillen, liikahtamatta.

”Amanda”, tyttö vastasi empien. ”Entä sinun?”

Nuori mies virnisti leveästi – mutta hyvin lyhyesti – ja teki liioitellun hovikumarruksen. ”Percival Thorn, palveluksessanne.”

Amanda hieman yllättyi elettä, ja kun nuorukainen suoristi selkänsä ja iski hänelle vekkulisti silmää, tytöltä pääsi pieni kikatus.

”Mitäs teidän kaltaisenne neitonen tekee yksinään näin syvällä erämaassa?” Percival kysyi korostetun kummastuneena, tuli lähemmäs, ripusti harpun nahkahihnaan olkapäälleen, risti käsivartensa puuskaansa ja nojasi männynrunkoon rennosti. Amanda takelteli hieman, mutta jokin nuorukaisen tarkassa, hieman huvittuneessa katseessa sai hänet rentoutumaan ja luottamaan tähän uuteen tuttavuuteen. Hän ei vaikuttanut pahantahtoiselta – ja miten kukaan, joka soitti niin kaunista musiikkia, saattaisi haluta satuttaa ketään?

”Minä pakenin”, Amanda vastasi.

”Mistä?” Percival kysyi hempeän ymmärtäväiseen sävyyn.

”Kotoa.” Percival nyökkäsi saaden Amandan naurahtamaan. Tyttö jatkoi hieman hermostuneena: ”Voi tuntua oudolta, että olen yksin täällä korvessa ilman ruokaa ja juomaa vain päästäkseni pois omasta kodistani, mutta minä viihdyn täällä paljon paremmin.”

”Ei, minä ymmärrän.” Poika katsoi hänen silmiään, lukien niiden ilmettä. ”Minäkin olen paennut. Tai tavallaan minut ajettiin tieheni.”

”Todellako?” Amanda havahtui. Percivalin tuijotuksella oli oudon unettava vaikutus. Niihin katsoessaan tunsi olonsa niin mukavaksi ja kodikkaaksi, että ei tahtonut pysyä enää hereillä – ja Amanda oli kulkenut pitkän matkan.

Metsä hämärtyi yhä enemmän joka hetki. Läntinenkin taivaanranta alkoi nyt saada syvän meren sävyjä, ja pilvien kultareunat himmenivät. Puut humisivat. Nuorukainen nosti harpun olkapäältään ja alkoi näppäillä sitä. Kielet kuiskivat yhdessä tuulen kanssa. Sitten hän tuli vielä lähemmäs, ollen nyt vain askeleen päässä Amandasta. Tyttö kavahti vaistomaisesti hieman taaksepäin, mutta hänen selkänsä otti puuhun kiinni saaden hänet hätkähtämään hieman. Jostain syystä hän aavisti vaaran tunnun Percivalissa, vaikka tämä vaikuttikin hyvältä. Hänen musiikkinsa voimistui ja siihen tuli väistämätön, vaativa sointi.

”Kerrohan, Amanda.”

Sävel kulki ylös ja alas, ja tytön selkäpiitä alkoi karmia. Percival astui eteenpäin, ja heidän vartalonsa koskettivat toisiaan. Amanda tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn ja menevänsä kananlihalle, mutta samanaikaisesti nuoren miehen läheisyys oli rauhoittavaa ja häkellyttävän tyydyttävää. Percival hymyili Amandalle rohkaisevasti, kumartui lähemmäs ja kuiskasi tämän korvaan: ”Pelkäätkö sinä verta?”

* * *

Kun Amanda heräsi, oli niin pimeää, että hän ei ensin nähnyt puita ympärillään eikä oksakatosta yläpuolellaan. Hänellä ei ollut paha olo, vaan hyvin omituinen. Hänet täytti lämmin ja onnellinen tunne, mutta hän oli häkeltynyt ja kummissaan, eikä muistanut mitään kunnolla.

Hän nousi istualleen ja viltti valahti hänen päältään. Puro kohisi jossain lähellä.

Sitten hänen mieleensä välähti muistikuva. Ruskeat, lumoavat silmät. Kaunis, väreilevä harpunsoitto. Terävät hampaankärjet hänen kurkullaan.

Vaistomaisesti hän nosti kätensä kaulansa vasemmalle puolelle silmät laajeten, mutta hänen sormensa tapasivat vain sileää ihoa ja hiusten suortuvoita. Verta ei ollut tippaakaan, vain hiven muodostuvaa aamukastetta hänen selässään ja takapuolessaan.

Amanda inahti hieman pelosta ja hämmästyksestä ja nousi kokonaan seisomaan. Hän asteli pari kertaa ympäriinsä, ja tunsi olonsa hieman heikoksi – mutta vain tunteidensa vuoksi. Lainkaan sairas hän ei ollut.

Lierihattu oli poissa.


Osa 2 / 2
Karkulaiset


”…ja niin kaunis nimikin hänellä oli! Kauan sitten, nuorena miehenä, ajattelin että jos saisin jonain päivänä tyttären Elainen kanssa, nimeäisin hänet Amandaksi. Niin kuin siinä sadussa. Ja hänen hiuksensa, tummina hänen olkapäilleen aaltoilevat, metsän aamukasteen tuoksuiset! Hän oli kuin tyhjästä ilmestynyt luonnonhenki, joka kävi täällä vain hetkisen minun ihasteltavani, kadotakseen iäksi tuuleen.”

Percival leperteli yötuulelle, näppäillen hajamielisenä harppuaan. Sen sointi oli lähinnä närkästynyt; soitinta alkoi pitkästyttää vampyyrin rakastunut huokailu. Hän puolittain istui, puolittain makasi paksulla puunhaaralla, roikottaen toista jalkaansa ja tukien harpun toista reittään vasten, katsellen kaukana yläpuolellaan lipuvia tummia pilviä. Keltainen kuu maalasi hänen varjonsa metsänpohjaan.

”Näenköhän häntä enää koskaan?”

Välinpitämätön riitasointu särähti harpusta muistuttaen Percivalia siitä, että tyttö oli luultavasti yhä unessa puron varrella tuskin parinsadan metrin päässä.

”Pitäisikö minun tehdä jotain? Palata hänen luokseen?”

Harppu mumisi väsyneesti.

”Eikö se vaikuttaisi… tyylittömältä? Ensin muutan mieleni hänen puremisestaan, jätän hänet rauhaan ja teen salaperäisen poistumisen yön pimeyteen. Sitten menen sinne takaisin selittelemään ja pyytelemään anteeksi.”

Tuskastunut sävelmä värähteli Percivalin sormista. Hän virnisti hieman vaivautuneena. ”Taidat pitää minua aikamoisena romanttisena hölmönä, vai mitä?”

Totta totisesti, harppu kalahti.

* * *

Amanda istui puron töyräällä, antaen jalkapohjiensa liota viileissä laineissa. Välillä tuuli sai veden värähtelemään niin, että se kutitti aika lailla ja tyttö tirskahti hieman. Hän yritti kokoilla ajatuksiaan, mutta ei saanut niistä mitään selkoa. Vampyyri ei selvästikään ollut satuttanut häntä. Oliko se muuttanut mieltään viime hetkellä? Vai aikoiko se vielä palata viimeistelemään aloittamansa?

Eikä Amandaa yhtään auttanut hänen täydellinen varmuutensa siitä, miten hyvältä Percivalin vartalo oli tuntunut, miten mukavaa hänen ääntään oli kuunnella, ja miten hänen henkensä pysähtyi nuoren miehen kumartuessa hänen puoleensa kuin suudellakseen.

”Näenköhän häntä enää koskaan?” hän huokaisi. ”Vai olikohan hän vain pelkkä uni, jonka kuvittelin yksinäisyydessäni, eikä palaa milloinkaan?”

Hän muisti lierihatun. Se totisesti olisi sopinut miekkosen hieman kauhtuneeseen, yksinkertaiseen tyyliin. Jos koko hattukaan oli ollut todellinen.

”Iltaa”, tervehti ääni hänen takaansa.

Amanda säikähti niin, että oli pudota virtaan. Hän käännähti henkeään pidättäen, puolittaen peläten, puolittaen toivoen näkevänsä vampyyrinsä, mutta jähmettyikin paikoilleen kohdatessaan itseään päätä pitemmän ja kaksi kertaa vantteramman, tummatukkaisen miehen irstaan katseen.

”Kuvittelit varmaan tosissasi, että sinua ei löydettäisi”, hän sanoi virnistäen leveästi.

”Butch”, Amanda kuiskasi silmät laajeten kauhusta.

Mies tarttui tytön käsivarteen ja riuhtaisi tämän ylös seisomaan. Ilkeä, puristava ote kirpaisi Amandaa saaden hänet inahtamaan. Mies oli suunnilleen kolmissakymmenissään, haisi viinalle ja oli likainen ja hikinen. Hänen katseensa haritti hieman.

”Miksi karkasit? Meillä on ollut kaikilla hirveä ikävä sinua”, hän sanoi. ”Tule takaisin.”

”En!” Amanda kirkaisi.

Butchin silmät siristyivät. ”Vai et.” Hän kohotti toisen kämmenensä läimäistäkseen.

Sitten, yhtäkkiä, vankka puunkarahka iskeytyi voimakkaasti hänen vasempaan ohimoonsa heittäen hänet jaloiltaan ja saaden hänen silmänsä muljahtamaan melkein nurin. Hänen otteensa Amandasta herpaantui ja hän rojahti kyljelleen ruohikkoon.

Tyttö hypähti säikähtäneenä taaksepäin ja horjahti puron partaalla. Percival tuijotti häntä kummallinen ilme silmissään, pudotti pitelemänsä karahkan ja tarttui häntä äkkiä kädestä kiinni kun näki tämän tasapainon pettävän. Amandan katse lukittui vampyyrin omaan, kun Percival veti tytön jaloilleen ja hieman lähemmäs itseään.

He olivat hetken hiljaa, tuijottaen toisiaan. Sitten Percival laski silmänsä hieman hämillään.

”Tuo oli varmaan kotoasi”, hän sanoi kysyvästi.

”Naapurini”, Amanda vastasi ja vetäytyi inhoten kauemmas Butchin vartalosta.

”Älä pelkää, hän on vain pyörtynyt. Luullakseni”, Percival sanoi ja virnisti pahoitellen. Hänen pitkät kulmahampaansa näkyivät selkeän valkoisina pimeässä. ”Hän näytti uhkaavan sinua, enkä oikein osaa lyödä ihmisiä tarpeeksi hiljaa.”

”Ei se mitään”, tyttö tuhahti. ”Olisit saanut tappaa hänet minun puolestani.” Sitten hän empi hieman, katuen sanojaan. Jostain syystä hän ei halunnut antaa nuorukaiselle itsestään huonoa kuvaa, niin vampyyri kuin tämä olikin. Kaikki tuntui tapahtuvan aivan liian nopeasti, ja hän ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt ajatella tai tuntea. ”Tai siis… En tarkoittanut, että pitäisin sinua…”

”Murhaajana?” Percival kysyi hymyillen. ”Sinä olet ensimmäinen tapaamani henkilö, joka ei ole pitänyt vampyyriä murhaajana. Kaikki suhtautuvat minuun hieman epäluuloisesti hampaat nähtyään.” Hän vilkaisi Butchia. ”Oliko hän… Satuttanut sinua ennenkin?”

Amanda avasi ja sulki suunsa pari kertaa, ennen kuin vastasi hyvin hiljaa: ”Oli.”

Percival nielaisi. ”Ahaa.”

”Isäni ei ikinä välittänyt, hän vain ryyppäsi… Ja vieläpä Butchin keittämää viinaa. Ensin hän ei halunnut tietääkään, mitä tapahtui, ja sitten, kun se kävi liian ilmiselvästi, kun Butch ei viitsinyt edes peitellä tekemisiään häneltä, hän sulki korvansa ja joi itsensä hautaan. Ja äiti –” Amandan ääni särähteli, ja Percival hiljensi hänet laskemalla etusormensa tämän huulien eteen.

”Älä ajattele sitä. Sinä olet nyt turvassa”, hän sanoi rauhoittavasti.

Amanda sulki silmänsä ja nyökkäsi, vaikkakin yhä epävarmana siitä, miten turvassa oli tarujen epäkuolleen hirviön seurassa. Percival tosin ei vaikuttanut enää juuri lainkaan uhkaavalta, ainoastaan tavalliselta matkalaiselta. Vampyyri kumartui tutkimaan Butchia – kääntämään ympäri hänen taskujaan, tarkastamaan pulssin ja katsastamaan vaatteita.

”Percival… Mikset sinä purrut minua?”

”Sano vain Percy. Kotona kaikki tekivät niin. Ainakin ennen.”

Amanda avasi silmänsä ja kurtisti kulmiaan. ”Onko sinulla koti? Jokin vampyyrien linnoitus?”

Percival naurahti, vetäen Butchin selkärepusta esiin puoliksi juodun, kirkasta nestettä sisältävän lasipullon. ”Ei, ei. Minä synnyin ihmisenä ihan niin kuin sinäkin, erääseen pikkukylään.”

”Miten sinä sitten…”

”Eräs vampyyri tappoi minut.” Percival jätti Butchin rahakukkaron rauhaan hetkeksi, huokaisi ja tuijotti tyhjyyteen muistellen. ”Ja muutti minut kaltaisekseen. Minun täytyi lähteä Rajanpäästä, ja olinkin poissa maailmaa kiertelemässä yli neljäkymmentä vuotta. Kun sitten kävin katsomassa vanhoja tuttujani, melkein kaikki olivat kuolleet, ja… Ja tyttöystäväni oli mennyt naimisiin silloisen parhaan ystäväni kanssa.” Vampyyri pyöräytti silmiään, kuin se olisi saanut surun katoamaan.

”Kamalaa”, Amanda huoahti. ”Olen pahoillani.”

”Älä ole”, Percival hymähti. ”Minä olen… kai antanut anteeksi. Ja saanut anteeksi.” Hän katsoi tyttöä silmiin, ja Amanda ymmärsi yhtäkkiä paljon paremmin, miten noihin nuoriin silmiin saattoi kätkeytyä niin paljon surumielisyyttä ja ikää. ”Toisin kuin ilmeisesti sinä”, hän sanoi ja tökkäsi tainnutettua maanviljelijää kylkeen.

”Mitä me teemme hänelle?” Amanda kysyi.

”En tiedä. Mitä me teemme hänelle?”

Tyttö ei vastannut, mutta Percival uskoi saavansa vastauksen tämän silmien ilmeestä niiden tuijottaessa Butchia.

Vampyyri tarttui mieheen ja kieräytti tämän selälleen. Hänen suunsa oli puoliksi auki, ja hänen hengityksensä haisi ällistyttävän kamalalta – kuin sekoitukselta pirtua, verta, hikeä ja pilaantunutta ruokaa. Löyhkä sai Percivalin harkitsemaan kahdesti, mutta sitten hän kumartui miehen ylle ja upotti hampaansa syvälle tämän kaulan lihaan, eikä turhan lempeästi.

Amanda käänsi selkänsä nähdessään veren valuvan miehen kaulasta nurmikkoon. Hän kuunteli hetken korisevaa ääntä, joka virtasi tasaisena Butchin kurkusta, ja Percivalin maiskutusta. Hän sulki silmänsä ja antoi muistojen kulkea lävitseen. Ne saivat hänet ensin värähtelemään, mutta hitaasti ne alkoivat kasaantua ja täyttää hänet tulella. Hän puristi kätensä hitaasti nyrkkiin.

Sitten hän avasi silmänsä, ja suoranainen raivo heijasteli niistä. Hän kääntyi ympäri ja tuijotti, ja jokin hänen sisällään riemuitsi yhä enemmän, kun lisää verta valui maahan. Hän katsoi sitä, lähestulkoon valmiina mennä juomaan sitä itse.

Percival imi hänet kuiviin – jokaisen hiussuonen. Lopulta Butch oli kauttaaltaan kokonaan valkoinen, kuin ruumis olisi pakastettu jäähän. Hänen silmänsä ja suunsa olivat avautuneet ja hänen kasvonsa vääntyneet kammottavaan kauhun ja tuskan huutoon, mutta hän ei ollut päästänyt ääntäkään. Viimein vampyyri nousi seisomaan, mutisi hiljaa itsekseen: ”Mikään ei voita enkeliä” ja astui taaksepäin. Verinorot valuivat hänen suupielistään. Hän katsoi Amandaa ja hätkähti hieman tajutessaan, että tyttö oli katsellut koko ajan, ja tuijotti vieläkin ahnaan kostonhimoisena kuollutta ruumista. Percival ojensi tälle kätensä, mutta Amanda ei tarttunut siihen.

Sen sijaan tyttö käveli hoiperrellen ja jäykkänä, kuin unessa, vampyyriin kiinni, tarttui tämän kasvoihin hellästi molemmilla käsillään ja nuoli veren tämän kasvoista. Sitten hän painoi huulensa tämän huulia vasten ja suuteli tätä pitkään, hukuttaen heidät molemmat verenmakuiseen huumaan.

* * *

Hieman myöhemmin he istuivat puron varrella kylki kyljessä ja käsi kädessä, nojaten siihen puuhun, jonka alle Amanda oli käpertynyt nukkumaan samana iltana. Harppu oli laskettu sivuun ruohikkoon, missä se odotti että joku antaisi sille suunvuoron. Kummatkin olivat hyvin hämääntyneitä. Amanda ei ollut aiemmin kokenut sellaista, saanut istua jonkun vieressä rauhaisasti, kuunnellen tämän hengitystä. Ja Percival oli yhä hämmästynyt, miten syvälle tytön viha ja kostonhimo oikein oli yltänyt.

He eivät olleet juuri puhuneet, ja Percival epäili, että Amanda ei tahtonutkaan. Mutta kun tunnit kuluivat, hänen oli pakko todeta hiljaa: ”Kun aurinko nousee, minun on lähdettävä.” Ajatus tuntui vastenmieliseltä – hän olisi tahtonut kohdata aamun yhdessä tytön kanssa.

”Minne sinä menet?”

”Nukkumaan tietysti”, vampyyri hymyili. ”Piiloon auringonvalolta.”

Amanda näytti hieman kalpenevan. ”Niin tietenkin.”

”Onko jokin hätänä?”

”Ei, minä vain…” tyttö painoi päänsä. Hän ei ollut ajatellut, että heidän olisi erottava ikinä – hän ei ollut huomannut ajan kulua istuessaan siinä. Hänellä oli ollut harvoin niin hyvä olla. Vapautunut ja onnellinen tunne keinutti häntä otteessaan, ja vaikka hän tiesi sen olevan herkästi särkyvä ja valheellinen, muisto vampyyrin verisestä suudelmasta sai hänen henkensä salpaantumaan ja sydämensä hakkaamaan. Hän ei ollut varma, mitä tunsi Percivalia kohtaan, mutta tiesi että tämän lähellä oli turvallista, ja että tämä puhui hauskoja. ”Täytyykö sinun nukkua aina kaikki päivät, Percy?”

Percival naurahti katkerana. ”Täytyy. Mutta sinähän voit valvoa yöt, jos nukut päivisin.”

He katsoivat toisiaan vakavina silmiin, kumpikin epävarmana siitä, ajatteliko toinen samaa asiaa kuin toinen.

”Miten kauan - ?” Amanda aloitti, mutta keskeytti kun Percival aikoi puhua samaan aikaan. Vampyyrikin sulki suunsa ja hymähti. ”Miten monta yötä me aiomme nähdä?” hän kysyi, peläten hivenen vastausta.

”Minä en tiedä”, tyttö vastasi. ”Minulla ei ole mitään paikkaa, minne mennä.”

”Ei minullakaan. Minä tulin tähän metsään sattumalta, se oli vain matkan varrella.” Percival ajatteli hetken. ”Kylästä tullaan varmasti etsimään teitä – jos ei sinua, ainakin Butchia.”

”Totta… Mutta minne me menisimme?”

”Amanda”, vampyyri sanoi rohkaisten mielensä. ”Minä olen vampyyri, ja sinä… et. Me emme voi istua vieretysten tämän puron varrella loputtomiin. Me emme voi olla yhdessä.”

Tytön silmät alkoivat kostua, ja Percival hätääntyi hieman. Hän antoi suudelman tytön huulille ja katsoi tätä rohkaisevasti silmiin, kiroten samalla mielessään, että osasi vain hurmata naiset mutta ei lohduttaa heitä. ”Se ei ole reilua, tiedän, mutta meillä ei ole vaihtoehtoja.”

”Eikö mitään?” Amanda kysyi, katsoen vampyyriä tiiviisti silmiin. Hän kurotti kätensä, ujutti sormen Percivalin huulien väliin ja siveli tämän kulmahampaiden piikinteräviä kärkiä.

”Ei”, Percival tokaisi tiukasti ja veti tytön käden pois. ”Ei mitään.”

”Miten se toinen vampyyri muutti sinut kaltaisekseen?”

”Amanda!” Percival älähti. ”Sinä et halua sitä. Sinä et ymmärrä miten peruuttamatonta se on. Sinä olet liian nuori kantamaan sitä vastuuta.”

”Minä voisin antaa sinulle ikuisen elämän”, vampyyri kuiskasi. ”Voisit jopa saada nuoruutesi takaisin.”

Nyt Elaine hymyili lempeästi, kuin olisi unohtanut äskeisen vihansa. ”Väärin, Percival. Sinä voisit antaa vain ikuisen kuoleman.”

Muisto välähti Percivalin mieleen, eikä suostunut katoamaan. Vampyyri huokaisi, sulki silmänsä ja painoi päänsä puuta vasten. Hän haroi kädellään harpun esiin ja alkoi soittaa nopeatempoista, uuvuttavaa sävelmää, kuin olisi yrittänyt vaientaa ajatuksensa sen avulla.

”Percy…”

Sävelmä sähähti tytölle vihaisesti, kuin käskien tätä vaikenemaan. Vampyyri vain tuijotti pimeyttä, ja idässä valkenevaa taivaanrantaa. Hän ajatteli kuumeisesti.

”Me voisimme olla yhdessä”, Amanda kuiskasi. ”Ikuisesti.”

Percival ei vastannut, mutta hiljensi soiton vaimeaksi, alakuloiseksi taustavireeksi. ”Niin, kulta”, hän vastasi. Hän katsoi Amandaa syrjäsilmin ja hymyili tälle murheellisesti. ”Aina ja ikuisesti.”

Vampyyri suuteli tyttöä vielä kerran huulille, kaappasi lierihattunsa ja nousi seisomaan. ”Minun on mentävä nukkumaan. Ja suosittelen, että sinä tekisit saman.”

”Tuletko sitten illalla herättämään minut?” Amanda kysyi häkeltyneenä näin äkillisestä hyvästelystä.

Percival hymyili ja nyökkäsi. ”Totta kai. Nuku hyvin.”

”Nuku hyvin…” Amanda vastasi, ja yritti vielä keksiä jotain sanottavaa, mutta vampyyri oli jo kadonnut varjoihin. Tyttö hämääntyi hieman. Miksi Percy oli yhtäkkiä etääntynyt? Eikö hän ollutkaan pitänyt Amandasta?

Vai oliko kaikki ollut vain unta?

* * *

Percival kiiruhti poispäin, hälvenevän pimeyden kätkemänä, väräyttäen aina välillä hiljaisen nuotin puuharpustaan. Aurinko alkoi välähdellä horisontin puiden raoista, kullaten tammien latvuksia, ja varjojen syvyys keveni ja vaaleni.

Vampyyri tiesi tekevänsä oikein, mutta hän ei silti saanut sydäntään tyyntymään. Hänen ajatuksensa täyttivät jatkuvasti mielikuvat siitä, miten onnellisena hän voisi elää tässä metsässä ikuisuuksiin yhdessä Amandan rinnalla, käyskennellen kuunvalon alla, kertoillen tarinoita, soittaen harppua, rakastellen puiden kuiskailevien lehvästöjen alla. Nukkua yhdessä lumipeitteen alla. Rakentaa vaikka oma talo. Tai lähteä yhdessä vaeltamaan, tuntemattomiin erämaihin, katsomaan mitä ihmeitä maailma kaukana metsän ulkopuolella kätki.

Percival katsahti nousevaan aurinkoon olkansa yli, ja sävähti. Hänellä oli kiire. Mutta vaikka valo alkoi jo polttaa hänen silmiään ja ihoaan nahkanutun läpi, lyhyen hetken hän kaipasi sitä, tahtoi paistatella siinä, paljastaa jälleen kasvonsa avoimelle taivaalle. Kävellä elävien keskuudessa yhtenä heistä. Olla herättämättä kauhua kaikissa muissa.

Se oli ilo, jota hän ei olisi voinut riistää Amandalta.

Percivalin mieleen juolahti sama ajatus kuin joka aamu viime aikoina. Hän voisi vain jäädä tähän seisomaan auringon noustessa, antaa sen polttaa itsensä tuhkaksi ja huuhtoa pois kaiken sen tuskan, jota hänen täytyi aina kantaa.

Sitten hän pudisti päätään murheellisena ja rämpäytti harpusta monimutkaisen ja kerroksellisen, mutta hyvin terävän ja lyhyen sointukuvion. Samassa multainen maa korahti ja vääntyi auki, paljastaen pienen onkalon parin metrin syvyydessä. Percival ujuttautui ketterästi halkeamaan, asettui selälleen makaamaan, ja soitti saman sävelmän uudelleen. Maa umpeutui jälleen, peittäen hänet alleen ja kätkien hänet auringon tulelta.

Kun hän sulki silmänsä, hän oli kuulevinaan Amandan huhuilevan hänen nimeään jossain yläpuolella.

* * *

Kylä oli pieni ja rähjäinen muutaman maalaistalon rykelmä maantien varrella. Laho puukyltti kertoi sen nimen olevan Torpo. Siellä oli enemmän puita kuin taloja, ja tuuli sai ne havisemaan ja heilumaan, samoin kuin se liehutteli Percivalin takin helmoja. Hän piteli tiukasti hatustaan toisella kädellään, ettei viima veisi sitä, ja tuki harpun kantohihnaa toisella kävellessään kylän halki.

Se vaikutti sopivalta. Sieltä olisi hyvä aloittaa alusta.

Hän valitsi suurimman ja selkeimmin näkyvillä olevan haavan ja käveli sen luo. Kaikki näytti kauttaaltaan siniseltä yössä, samaten puun suuret, vihreät lehdet, jotka kohisivat ja humisivat vampyyrin yllä. Hän kaivoi takkinsa taskusta tyhjän pergamenttiarkin, mustepullon ja sulkakynän. Hetken ajan touhuttuaan niillä maassa hän sai viestin valmiiksi ja iski sen kiinni puunrunkoon veitsellään.

Häntä harmitti hieman jättää puukko, mutta niitä löytyisi uusia.

Hän tarkisti kirjoittamansa.

Metsässä täältä päivän kävelymatkan päässä on poloinen, eksynyt neitonen nimeltä Amanda, joka tarvitsee suojan ja ruokaa. Kylän miehet hakekoot hänet turvaan niin pian kuin mahdollista.

Percival nyökkäsi, käänsi selkänsä ja jatkoi kävelyään tietä pitkin kylästä pois.

Kävellessään hän sulki silmänsä ja muisti intohimoisen, verentäyteisen suudelman huulillaan. Hän huokaisi apea hymy kasvoillaan, tietäen, että muistaisi sen suudelman vielä kauan.