Kynttilä kurpitsassa

”Vaari, on eräs tyttö johon olen rakastunut.”

Mikaelin isoisä naurahti kepeästi. Hän oli harmaantunut, ryppyinen ja erittäin laiha mies, jonka posket olivat pelottavasti kuopalla. Korkeasta iästään huolimatta hän oli aina erittäin iloinen ja naureskeli asioille, joissa Mikael ei nähnyt mitään hauskaa. ”Vai että oikein rakastunut?” isoisä totesi. ”Se on aika paljon sanottu se.”

”Niin on, ja tiedän sen. Enkä sanoisi niin, jos se ei olisi totta”, Mikael sanoi. Hän oli hyvin suorapuheinen, ja hänen äitinsä hoki hänelle lakkaamatta sen olevan perintöä hänen vaariltaan.

”Se on hienoa, poika, se on hienoa.” Vaari korjasi silmälasiensa asentoa ja nojasi taemmas keinutuolissaan. Hänen pitkät viiksensä kimalsivat takkatulen punaisessa hehkussa. ”Mutta olet vielä kovin nuori ymmärtämään, mitä rakkaus todella on.”

”Minä olen jo melkein aikuinen, vaari.” Isoisä vastasi ivallisella mutta samalla ystävällisellä naurahduksella. Mikael jatkoi heti perään: ”Tahtoisin sinun tekevän minulle palveluksen.”

”Mitä vain, poika. Mitä vain.”

”Millaisissa väleissä olet nykyään metsän väkeen?”

Vaarin ilme synkkeni. ”Väkeä ei pitäisi sotkea sinun rakkausongelmiisi.”

”Vaari kiltti”, Mikael intti. ”Koska olen viimeksi pyytänyt sinulta mitään? Jos annat tämän yhden kerran periksi, en enää ikinä mainitse väkeä kuultesi. En kerro heistä kenellekään.”

”Paitsi sydämesi valitulle?”

”En hänellekään. Hänen pitäisi vain…” Mikael huitaisi kädellään. ”Minulla on suunnitelma. Hänkään ei saa tietää mitään.”

Vaari hieroi leukaansa. ”Hyvä on, tämän yhden kerran.”

*

Anne oli useimpien poikien silmissä lyhyt ja useimpien tyttöjen silmissä pitkä. Hänellä oli pitkä, kiiltävä tukka ja kirkkaat silmät, jotka oli yleensä suunnattu ujosti maata kohti.

Koulussa hän vietti tunnit tekemällä ahkerasti muistiinpanoja ja välitunnit piirtelemällä innokkaasti vihkoonsa. Vain hänen läheisimmät ystävänsä, joita ei ollut montaa, tiesivät, mitä hän piirteli.

Hän ja Mikael olivat naapureita. Muutama vuosi takaperin Anne oli muuttanut pojan kotia vastapäätä, ja he olivat ystävystyneet nopeasti. Mutta kumpikaan ei puhunut mistään ystävyyttä suuremmasta.

Sitten tuli Halloween. Mikaelin vaari paheksui sen viettoa, koska se ei ollut suomalainen juhla, mutta metsän väki oli silti ottanut sen samanlaiseen käyttöön kuin juhannuksen ja pyhäinpäivän.

”Heille ei ole väliä, mitä juhlitaan – kunhan juhlitaan ja ihmiset ovat taikauskoisella päällä. Ihan niin kuin perjantaisin kolmantenatoista päivänä”, vaari oli tuhahtanut.

Mikaelin mielestä Halloween oli paras juhlista. Hän rakasti kurpitsojen veistelemistä, ja osti valtavia sellaisia kaupungin torilta omilla taskurahoillaan. Hän koversi ne ontoiksi sveitsiläisen armeijan linkkuveitsellään ja laittoi sisälle ison mehiläisvahakynttilän, joita äiti oli joskus ostanut joltain kaupustelijalta monta kymmentä. Ja joka Halloween Mikaelin kotitalon piha oli täynnä kultaisina hohtavia, irvisteleviä kurpitsoja joiden ilmeet olivat mitä moninaisimpia ja joka vuosi erilaisia.

Anne oli ihastunut tähän tapaan, ja viime vuonna hän oli valmistanut kurpitsalyhtyjä yhdessä Mikaelin kanssa. Poika oli antanut Annen viedä tytön itse veistämät omalle kotipihalleen, jotta sekin tulisi koristeltua.

Tänä vuonna Mikael aikoi ehdottaa tytölle, että he tekisivät tällä kertaa vielä jotain astetta maagisempaa. Anne suostui oitis, ennen kuin edes kuuli, mistä oli kyse.

*

Ja nyt he sitten seisoivat metsän laidassa. Laskeva aurinko kultasi kuusten latvat, mutta kaikki muu oli jo peittynyt hämärään.

He asuivat pienessä kaupunginpahasessa Pohjois-Suomessa, ja aivan sen vieressä levittäytyi metsä, joka jatkui Norjaan saakka. Siellä asusti paljon hirviä, ja alueella nähtiin usein karhujakin, mutta nyt niistä ei ollut vaaraa. Vaikka ne olisivat olleetkin liikkeellä tänä vuonna, metsän väki olisi pitänyt ne poissa Halloweenina.

Nuoret seisoivat vain vähän matkan päässä kaupungin lähimmistä asuintaloista. Ikkunoista tuli valoa, joka esti yötä pimentymästä sysimustaksi

Anne katsahti Mikaeliin. Poika oli häntä jonkin verran pitempi, mukavan näköinen ja oloinen vaikkakaan ei mitenkään erityisen komea. Hänen vaalea, lyhyt tukkansa oli yleensä melko sekaisin, ja nyt se näytti siltä kuin se olisi varta vasten sotkettu hiusgeelillä muodin mukaisesti. Annesta se ei oikein sopinut pojalle, mutta se sai hänet näyttämään jotenkin söpömmältä.

Mikael huomasi tytön katsovan häntä ja vastasi katseeseen tasaisesti, hienoinen hymy huulillaan. Se pojassa oli oudointa – miten hänen käytöksensä oli aina niin varmaa ja epäröimätöntä. Hän ei takellellut puheessaan, ei heiluttanut mitään ruumiinosaansa pitäessään esitelmiä koulussa, eikä juuri edes räpytellyt silmiään.

”Mennäänkö?” Mikael kysyi.

”Mennään vain…”

”Eihän sinua pelota?” Poika virnisti. Anne tökkäsi häntä äkäisesti kylkeen etusormellaan, ja molemmat naurahtivat. Sitten Mikael äkkiarvaamatta otti tyttöä kädestä. Se sai hänet hämmentymään, mutta pojan varmuus rauhoitti häntä hieman. Yhdessä he kävelivät metsän hämäryyteen.

Normaalisti Annea olisi oikeasti pelottanut sellainen – öisessä metsässä käveleminen, vaikka sitten joku poika olisi häntä pitänytkin kädestä koko ajan. Mutta Mikaelissa oli jotain, joka kertoi hänelle, että pelkääminen ei kannattanut. Ihan kuin pimeys olisi kavahtanut heitä, eivätkä he sitä.

He kulkivat syvemmälle metsään, ja maasto alkoi viistää hieman ylöspäin. He kapusivat matalille kukkuloille, jotka kaupungin vieressä seisoivat.

”Oletko käynyt täällä ennen?” Mikael kysyi.

”Olen kai”, Anne vastasi epävarmasti. ”Olen kyllä käynyt päivällä kukkuloilla, mutta pimeässä on vaikea tunnistaa paikkoja.”

Mikael hymyili. ”Minulla on taskulamppu.”

”Mutta sinähän sanoit, että…!” Anne huudahti ja keskeytti sitten. ”Senkin huijari”, hän kivahti, joskin leikkisään sävyyn.

”Rauhoitu”, Mikael nauroi. ”En aio käyttää lamppua. Mutta siitä on hyötyä, jos eksymme.”

Edes ajatus eksymisestä ei saanut Annea todella pelkäämään. Hän tunsi olonsa hyvin rauhalliseksi.

Kaksikko tunkeutui syvemmälle metsään, mutta pian kasvillisuus kävi niin tiheäksi että eteenpäin käveleminen oli pimeässä käytännöllisesti katsoen mahdotonta. Niinpä he istahtivat sammalvuoteelle ja avasivat eväsreppunsa.

”Tämä on oudointa, mitä olen ikinä tehnyt”, Anne paljasti mutustaen sämpylää.

”Minä olen itse asiassa tehnyt tämän monta kertaa ennenkin, tosin vaarini kanssa”, Mikael kertoi. Sitten hän hymyili tytölle katsoen tätä suoraan silmiin. Anne käänsi oman katseensa ruohikkoon. ”Sinun kanssasi patikointi on kuitenkin paljon mukavampaa kuin hänen kanssaan.”

”Ei tämä ole vielä varsinaista patikointia”, Anne mumisi yrittäen kääntää puheenaiheen muualle. ”Emme ole kuin kilometrin päässä kaupungista, jos sitäkään.”

Silloin lähistöltä kuului rasahdus. Molemmat nuoret säpsähtivät.

”Mikä se oli?” tyttö kysyi hätääntyen hieman.

”En tiedä, ei kuulostanut linnulta”, Mikael vastasi huolestunut sävy äänessään. ”Ehkä kettu.”

Sitten pimeyteen syttyi valo. Se oli ehkä kolmenkymmenen metrin päässä heistä, ja pitkän miehen pään korkeudella. Se heilui ilmassa kuin pitkän, ohuen kepin nenässä, ja katosi välillä puiden peittäessä sen näkyvistä. Se oli hieman himmeämpi kuin himmennetyt katulamput kaupungissa.

”Mikä tuo on?” Anne kysyi osoittaen valoa.

”Virvatuli varmaan”, Mikael vastasi.

”Hui”, Anne sanoi. ”Virvatuli? Mitä ne ovat?”

Mikael hymähti. ”Vain vanhoja kansantaruja. Kunhan vitsailin.” Hän nousi seisomaan ja huikkasi: ”Haloo! Onko siellä joku?”

”Ehkä meidän pitäisi lähteä”, Anne kuiskasi hermostuneesti.

”Vielä mitä”, Mikael sanoi. ”Tule, mennään katsomaan mikä se on.” Hän nosti tytön pystyyn, ja Anne ehti hädin tuskin sulloa heidän eväänsä takaisin reppuun ennen kuin poika veti hänet valoa kohti.

He kävelivät aluskasvillisuuden läpi eteenpäin vaivalloisesti mutta varmasti, ja nyt heillä oli hyvä kiinnekohde. Joskin salaperäinen valo ei pysynyt paikoillaan – se poukkoili edestakaisin ja tuntui koko ajan loittonevan, samaa vauhtia kuin he lähestyivät sitä.

”Se yrittää pakoon”, Anne mumisi.

”Höpsis”, Mikael tuhahti. ”Kuka hyvänsä valoa kantaakin, ei vain ole sattunut huomaamaan meitä. Ehkä hänellä on huono kuulo.”

”Tuskin hän kaipaa seuraa…”

”Etkö ole yhtään utelias? Tule nyt, otetaan hänet kiinni!”

Annen mielestä se ei ollut erityisen hyvä idea, eikä hän myöhemmin oikein tajunnut miksi suostui yhä seuraamaan Mikaelia metsän halki, varsinkin kun valo ei lähestynyt yhtään vaikka he olivat kulkeneet sen perässä jo ainakin kymmenen minuuttia.

Sitten valo äkkiä sammui jättämättä minkäänlaisia jälkiä jälkeensä. Kun kaksikko tuli paikalle, jossa arvelivat sen kadonneen, he eivät löytäneet mitään.

”Outoa”, Mikael totesi pukien Annenkin ajatukset sanoiksi.

”Osaammekohan vielä takaisin?”

”Onhan minulla taskulamppu. Emme voi olla vieläkään kovin kaukana kylästä, ja tunnen metsät hyvin.” Kuului naksahdus, kun Mikael sytytti lampun. Valoa ei kuitenkaan tullut. ”Harmi vain, että patterit ovat lopussa.”

Nyt Annea alkoi jo pelottaa, mutta hän ei näyttänyt sitä Mikaelille. ”Mitäs sitten tehdään?” hän kysyi. Poika kohautti olkapäitään. ”Yritetään päätellä, missä suunnassa kaupunki on. Istutaan alas ja rauhoitutaan.”

He tekivät niin.

”Olikohan tämä järkevää?” Anne kysyi, osoittamatta sanoja erityisesti kenellekään.

”No, onpahan jotain kerrottavaa lastenlapsille.” Tämä kylmän rauhallinen toteamus sai tytön kikattamaan. Tilanne tuntui hänestä täysin surrealistiselta, ja hän oli aika väsynytkin. Niinpä naurua oli mahdoton pidätellä.

”Anne…”

”Niin?”

”Minä tahtoisin…” Mikael nielaisi ja lause jäi kesken. Anne tunsi, miten pojan käsi hikosi. ”Minä tahtoisin kertoa sinulle jotain.”

”Mitä?” tyttö kysyi lempeästi, yllättyen lievästi käytöksestä, joka ei ollut Mikaelin tapaista.

”Tai pikemminkin kysyä. Tai siis…”

”Sano vain”, Anne sanoi ihmetellen omaa, rauhallista äänensävyään.

”Olemmeko me vain ystäviä – vai jotain enemmän?”

”En tiedä.” Tyttö painoi päänsä. ”Tahtoisitko sinä sitten olla? Siis jotain enemmän?”

Poika sanoi: ”Toivoisin sinun tietävän mitä minä tunnen sinua kohtaan… Ja että tuntisit samoin minua kohtaan.”

Tyttö oli hetken hiljaa ja vastasi sitten: ”Ai.” Mikael naurahti hermostuneesti, ja Anne jatkoi: ”En oikein tiedä, mitä sanoisin…”

”Älä huoli, en minäkään.” Mikael puristi tytön kättä hieman tiukemmin. ”Ei sanota mitään.”

He istuivat pimeässä hetken, puhumatta.

Silloin Mikael tunsi, kuinka jotain työnnettiin hänen farkkujensa takataskuun. Se ei voinut olla Anne, sillä hän piteli nyt tämän molempia käsiä omissaan. Poika päätti tarkistaa sen myöhemmin, eikä hermostunut sen enempää, sillä osasi jo arvata, kuka oli ollut asialla.

”Lähdetäänkö?” Mikael kysyi.

”Joo. Osaatko takaisin?”

”Osaan, ainakin hetken harhailun jälkeen.” Poika virnisti jälleen.

He nousivat jaloilleen, ja Mikael lähti johdattamaan Annea alamäkeen, pois kukkuloilta.

*

Puolisen tunnin kuluttua he seisoivat Annen kotioven edessä.

”Minulla oli itse asiassa aika kivaa”, Anne tunnusti, ”vaikka luulenkin näkeväni painajaisia tänä yönä.”

”Minullakin oli kivaa.”

He seisoivat hetken katsellen kenkiään. Sitten Anne rohkaisi mielensä ja painoi kevyen suukon pojan poskelle. Molemmat punastuivat hieman, mutta hymyilivät myös.

”Hyvää yötä”, he sanoivat yhteen ääneen. Sitten Anne meni sisälle.

Mikael käveli kadun yli ja istahti oman kotinsa ulkoportaille. Hän kaivoi pienen pergamenttikäärön takataskustaan, avasi solmun jolla se oli suljettu ja luki sen kurpitsakynttilän valossa. Se oli juuri samoilta, joilta hän oli odottanutkin.

Saatte nauttia metsästä tämän yhden Vainajien yön. Mutta vain te kaksi säästytte kosketukseltamme. Jos kuka tahansa muu harhailee metsäämme, hän ei pääse niin helpolla. Ja ensi vuonna pääsy on kielletty teiltäkin kahdelta.

Iloitkaa, nyt kun vielä voitte. Mutta tietäkää, että jonain päivänä olette yksiä meistä.

Ja tietäkää, että tämä ei ollut teidän ansiotanne. Olemme palveluksen velkaa toiselle. Palvelus on nyt täytetty. Emme ole enää mitään velkaa isoisällesi.

- Väki

Sen enempää Mikael ei ollut odottanutkaan. Hän tyrkkäsi paperin kynttilään, ja se paloi nopeasti tuhkaksi. Sitten hän nousi ja meni sisään.