Musta unelma

Fracturen viimeinen, särähtelevä sävel haipui ilmaan. Silmäni rävähtivät auki, kuin eivät olisi ikinä kiinni olleetkaan. Venyttelin raukeasti, nousin istualleni ja sain CD-soittimen kytkettyä pois päältä hetken kädelläni hapuiltuani. Pimeä oli niin syvä, että silmäni eivät tahtoneet tottua siihen lainkaan. En uskaltanut laittaa vuoteen vieressä seisovaa jalkalamppuakaan päälle, koska vanhempani olisivat voineet kuulla naksahduksen tai tiedostaa valon unen läpi. Niinpä kurotin pimeyteen kunnes tapasin farkut ja T-paitani, kiskoin ne mahdollisimman hiljaa ylleni ja nousin ylös. Hipsin äänettömästi alakertaan makuuhuoneen oven ohi, toivoen että isä ja äiti todella nukkuivat kumpikin. Ainakaan he eivät noteeranneet lähtöäni mitenkään.

Alakerrassa menin vessaan. Sen ovi kirskahti ikävästi, vaikka kuinka yritinkin olla varovainen. Ajattelin turhautuneena, että silloinhan saranat eniten nirskuvat, kun niitä hitaasti ja varovasti avaa. Sitten nappasin lavuaaripöydän alimmasta laatikosta, jonne kukaan ei ikinä katsonut, tekohampaani ja vilkaisin niitä arvioivasti. Hieman pölyiset. Harkitsin hetken, uskaltaisinko kääntää hanaa päälle, mutta totesin että kun siitä norotti vettä pisara kerrallaan, mitään ääntä ei kuulunut. Niinpä puhdistin hampaat pisara kerrallaan. Nyt niiden ylipitkät, terävät kulmahampaat säihkyivät niin kirkkaina, että hammaslääkärikin olisi ollut tyytyväinen. Sovitin tottunein ottein hampaat oikean hammasrivini päälle ja korjasin niiden asentoa pari kertaa ennen kuin ne sopivat mukavasti suuni sisään ja näyttivät vakuuttavilta.

Katsoin itseäni peilistä. Tukkani oli painunut typerästi lyttyyn. Muokkasin sen asentoa hieman tyydyttävämmäksi pikku hitusella hiusgeeliä ja virnistin sitten kuvajaiselleni.

Astuin hiljaa ulos vessasta ja nappasin naulakosta pitkähelmaisen, mustan takkini. Se näytti minusta hyvin coolilta. Olinkin etsinyt sopivaa hyvin kauan ennen kuin olin törmännyt tähän lähes uuteen yksilöön kirpputorilla uloskantohintaan - ja lisäksi sen myi minulle Hartiganin näköinen mies. Olin enemmän kuin tyytyväinen ostokseeni, ja totesin että en varmaan milloinkaan kyllästyisi siihen, kun vedin takin ylleni.

Ennen vanhaan vaikein osuus oli ulko-ovesta kulkeminen. Mutta nykyään osasin kokeneesti vääntää rivan alas asti ilman, että se olisi juuri edes loksahtanut, ja yhtä taidokkaasti sujui oven sulkeminen.

Sitten seisoinkin jo viileässä ulkoilmassa, kotini ylle kohoavan koivuvanhuksen suojaavien lehvästöjen huomassa. Vedin keuhkoni täyteen kirpeää, hapen kyllästämää varjoa, joka kaupungin oli hukuttanut, astelin alas ulkorappuset ja lähdin tallustelemaan soratietä pitkin.

Nyt koko maailma oli minulle avoin. Voisin mennä minne vain, ja tulla takaisin ennen aamunkoittoa. Oikeastaan oli kuitenkin vain yksi paikka, jonne tahdoin, vain yksi ihminen, jonka tahdoin nähdä. Ajatus sai kevyen hymyn kohoamaan huulilleni. Katsoin taivasta kaihoisasti. Pilvet liukuivat tähtien yllä.

Mikäs siinä.

* * *

Kävelimme käsi kädessä kapeaa asvalttikatua pitkin, katsellen vuorotellen ympärillä kohoavia asuintaloja ja vuorotellen toisiamme. Hänen silmänsä säihkyivät onnea, kirkkaina kuin kynttilänliekit yössä. Aamupäivän kevätaurinko paistoi kirkkaana valkealta taivaalta, heittäen meidän eteemme yhdeksi sekoittuneen, pitkän varjon. Minusta tuntui, kuin joka paikka olisi ollut täynnä kukkia - tienvarsia koristivat kymmenet, ehkä sadat voikukat, ja puutarhoja ties mitkä. Toivoin hetken, että olisin osannut noiden kukkien nimet.

"Tuolla minä asun", kädestäni pitävä tyttö ilmoitti hymyillen hohtavaa hymyään ja osoitti taloa, jota kohti varjomme kurotteli.

"Ihan kiva", vastasin, kuulostaen välinpitämättömämmältä kuin oli tarkoitus. Hänen tukkansa tuoksu harhautti ajatukseni kukista - miten se saattoikaan olla niin paljon kukkia ihanampaa?

Käännyimme pihatielle, nousimme matalat portaat ja astuimme kuistille. Tyttö antoi minulle lyhyen mutta silti aamun kohokohdan tarjoavan suukon poskelle, päästi minusta irti ja otti vapautuneella kädellään avaimen pienestä saviruukusta, joka seisoi huteralla, seinään nojaavalla puuhyllyllä. Hän avasi kuistin oven, pudotti avaimen takaisin ja veti minut sisään.

* * *

Siitäkään ei ollut kauaa. Mutta kaikki mielikuvani hänestä tuntuivat muuttuneet jonkinlaista ylimaallisen kaunista, täydellistä enkeliolentoa koskeviksi. Vaikka miten yritin, en saanut hänen vikojaan mieleeni, en sitten millään. Saatoin muistaa vain hänen silmiensä kirkkauden, hänen hymynsä iloisuuden, hänen hiustensa tuoksun, hänen huuliensa pehmeyden.

Kävelin nyt tuota samaa pihatietä. Tällä kertaa yön oma, pistävä tuoksu kävi kukkien edelle, eikä puiden lehtien väleistä siivilöitynyt auringon valo vaan taivaan mustuus, mutta rakkaani talosta ei silti ollut erehtyminen. Vaikka olin ollut siellä viimeksi eilen, tuntui kuluneen jo liian pitkä aika siitä käynnistä.

Nousin portaat ja astuin kuistille. Kenkäni kopisivat lattiaa vasten hieman, ja toivoin etten edelleenkään herättäisi ketään. Nuolaisin muovisia hampaitani ja totesin mielessäni, että vampyyrithän eivät pidä ääntä elleivät halua. Me liu'umme yön läpi varjojen lailla, lukkojen estämättä.

Kurotin käteni ruukun sisään, haparoin hetken ja tavoitin kylmän metallin sormenpäitäni vasten. Vedin avaimen esiin ja annoin virnistykseni välähtää pimeässä. Nyt oli oltava varovainen.

Tiesin, että sinä hetkenä kun työnsin avaimen lukkoon, oli keskiyö, vaikka minulla ei ollut kelloa. Sen tietämiseen ei tarvittu kelloa, vain vaisto.

Livahdin sisään äänettä ja vedin hiljaa oven kiinni perässäni - en kylläkään ihan kiinni, ettei se päästäisi loksahdusta. Tätä ovea en hallinnut yhtä hyvin kuin oman taloni, yleensä kun kuljin tästä päiväsaikaan ja silloin ei tarvinnut olla hiljaa.

Kävelin eteisen halki hänen huonettaan kohti, ja mielessäni välähti tuuma, että hän ei varmastikaan ilahtuisi, jos tietäisi tästä. Hän ei ymmärtäisi, hän ei voisi käsittää. Tuskinpa kukaan voisi.

Saavuin hänen huoneensa ovelle. Se oli raollaan. Kurkistin sisään varovasti. Mitä tekisin?

Dracula kumartuu Lucyn ylle ja hymyilee tälle pirunhymyään. Elokuvateatterissa kohahtaa - tyttö on vaarassa! Ja Jonathan Harker ei ole tällä kertaa auttamassa häntä. Paha vampyyrikreivi laskee terävät hampaansa avuttomasti nukkuvan neidon kaulalle, silmät hohtaen punaisina piilolinssien yrittäessä jäljitellä yliluonnollista liekkiä. Veren ohut noro vuotaa ulos valkean ihon sisästä kostuttaen hampaat. Hurmeinen hymy kohoaa Draculan huulille, kun hän nauttii uhrinsa mausta.

Mitä tekisin? Hän nukkui vuoteessaan rauhallisesti, kyljellään, peitto valahtaneena vyötärölle paljastaen hänen tummansinisen toppinsa. Hänen tukkansa oli levinnyt hänen tyynylleen ja peittänyt sen kokonaan alleen. Hänen vaalea ihonsa näkyi selvästi pimeyden keskellä. Mitä tekisin?

Raotin hitaasti ovea hieman enemmän ja astuin varovasti sisään huoneeseen. Matto pehmensi kenkieni askeleet.

Veren vuodatus - mikä olisikaan suurempi luottamuksen osoitus? Veren vuodattamatta jättäminen.

Hymyilin uudelleen, mutta nyt kevyemmin, paljastamatta irvokkaita hampaitani. Katsoin hänen kauneuttaan, ja totesin että nyt saatoin nähdä virheetkin. Ne vain eivät tallettuneet muistiini. Kun näin hänestä unta, hän oli täydellinen, mutta kun katselin häntä todellisuudessa, hän oli vain kaunis. Mutta ehkäpä jälkimmäinen vaihtoehto onkin parempi.

Aikeeni, joka minulla oli ollut tänne tullessani, tuntui äkkiä lähes kuvottavalta. Mustalta unelmalta, jonka pitäisi painua unhoon.

Istuin matolle, ristin jalkani ja painoin käteni syliini. Katselin siitä hetken aikaa rakastani, liikkumatta, välillä pidättäen hengitystäni jotta kuulisin hänen omansa paremmin. Hänen kauneutensa, ja tilanteen jännitys sai minut värisemään, latautuneisuus ilmassa nosti niskavillani pystyyn ja ihoni kananlihalle. Tämä oli tietenkin väärin, mutta tavallaan myös oikein. Tavalla, jota kukaan ei voisi ymmärtää.

Lopulta onnistuin riuhtaisemaan katseeni irti hänestä. Oli aika lähteä. Nousin seisomaan, siloitin pari ryppyä takistani ja kävelin hänen vuoteensa vierelle. Katsoin häntä kerran rakastavasti ja hymyilin hänen nukkuville kasvoilleen. Hän vastasi hymyyn pehmeästi.

Kumarruin lähemmäs, harkitsin hetken ja painoin sitten kevyen suudelman hänen poskelleen.

"Sinä näet unta", kuiskasin hänen korvaansa hyvin hiljaa.

"Tiedän", hän mumisi vastaukseksi, avaamatta silmiään.

Suoristin selkäni, käännähdin kannoillani ja hiivin ulos talosta. Kävellessäni kotiin autiota katua pitkin panin merkille, että kuu paistoi harvoin niin kirkkaasti.