Megethrad Musta (luvut 1-5)

Esinäytös


Oli sateinen yö eräänä kylmänä ja märkänä syksynä. Lumi ei ollut tullut vielä, eikä tuskin tulisikaan vielä hetkeen, mutta vettä kyllä piisasi. Ruohotasangot olivat tukehtua, kun joet tulvivat. Onneksi sato oli jo korjattu.

Tuathandissa satoi harvoin niin rankasti ja niin pitkään yhtäjaksoisesti. Valtakunta oli tottunut kauniiseen säähän; kesällä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, syksyllä lehdot täyttyivät kauniista ruskan väreistä, talvella lumoavan koskemattomat lumikentät hautasivat niityt alleen ja kesällä kukat kattoivat maailman väriloistollaan. Sade ei tietenkään ollut uutta, mutta tuskin koskaan se sai ventoja huonolle tuulelle.

Tuathand oli ventojen valtakuntaa. Ihmisten keskuudessa se eli vain taruissa, lauluissa jotka kertoivat vuorten takaisista, paremmista maista. Vennot taas pitivät ihmisiä varsin alkukantaisena rotuna eikä heitä juuri kiinnostanut näiden toimet tai ajatukset.

Vennot eivät itse asiassa eronneet paljoakaan ihmisistä. Tärkeimmät erot olivat heidän pitkä elinikänsä ja heidän luontainen kykynsä taikuuteen. Niiden lisäksi heidät erotti ihmisistä heidän pelkonsa rautaa kohtaan, ja heidän ulkonäkönsä puhtaus; he eivät kärsineet pisamista, rypyistä tai muista vastaavista pikkuvioista.

Taemnar Darkhilainen ratsasti harmaan sateen halki. Hän oli palaamassa pitkältä matkalta Tuathandin rajoilta. Hän oli komea ja rohkea nuori aatelinen, joka oli jo nuorella iällä saanut mainetta pelottomana seikkailijana ja soturina. Hänet tunnettiin viisaana ja lujatahtoisena miehenä, joka ei kaihtanut vaaroja. Hän oli tärkeän perheen esikoinen, ja niin ollen hänelle oli varattu tärkeä asema Tuathandin kuninkaan hovissa. Taemnar oli matkustellut paljon ja kauas, ja nähnyt enemmän kuin monet häntä kaksi kertaa vanhemmat.

Tummien pilvien verhoama taivas levisi hänen yllään valtavana, täyttäen ainakin puolet koko maailmasta, joka tällä hetkellä näytti koostuvan pelkästä sään piiskaamasta ruohoerämaasta ja kaukaisuudessa häämöttävästä, valkoisesta täplästä, jonka Taemnar tiesi olevan Thataal, Tuathandin pääkaupunki.

Hänen musta viittansa liehui ilmavirrassa hänen takanaan, kun hän kannusti hevosensa laukkaamaan kovempaa. Hänellä oli kova kiire, mutta häntä hidasti se, että hän saattoi pitää ohjaksista kiinni vain toisella kädellään. Toisessa hän kantoi niin hellävaroen kuin saattoi nyyttiä, jonka sisällä nukkui pieni vauva.

Sitä hänellä ei ollut ollut mukanaan, kun hän oli lähtenyt matkalleen vuotta aiemmin.


Luku 1
Yöeläjä ja ilon vanki


Kolmekymmentä vuotta myöhemmin ventojen prinssi Megethrad nojasi valkeaan marmorikaiteeseen eräällä Thataalin kymmenistä silloista katsellen kotikaupunkiaan. Kirkas päivänvalo sai sen hohtamaan täydessä uljaudessaan keskellä vihreitä niittyjä valkeana neulamerenä, joka kurotti kohti sinisiä taivaita. Thataal koostui sadoista ja sadoista marmorista ja kalkkikivestä rakennetuista, korkeuteensa nähden lähes yliluonnollisen ohuista torneista, niiden välillä risteilevistä silloista, ja niitä kiertävistä kaduista. Ventojen väkijoukot kulkivat kiirettä vailla siltoja pitkin ihaillen kaupunkiaan, tietäen että se oli Tuathandin ja koko maailman helmi, paikka, jonka kauneudelle ei mikään muu vetänyt vertoja.

Megethrad oli ventojen mittapuulla vielä nuori, vaikka ihmiset olisivatkin sanoneet häntä jo täyteen miehuuteen ehtineeksi kuullessaan hänen ikänsä. Hänellä oli pitkät, mustat hiukset ja kalpea iho, joka paljasti että hän ei viettänyt paljoa aikaa ulkosalla. Hän oli pukeutunut mustaan, melkein maata laahaavaan viittaan, johon hänen tukkansa sekoittui kuin viitta olisi ollut vain sen jatke.

Hän oli Tuathandin kuninkaan ainoa poika, ja niin ollen kruununperillinen. Jonain päivänä hänen alapuolellaan levittäytyvä kaupunki kuuluisi hänelle, niin kuin kaikki sen ympärillä avautuvat ruohotasangot. Ajatellessaan sitä hänen mielialansa synkkeni ja hän hieroi pitkillä sormillaan ohimoitaan. Vennot tuskin ilahtuisivat suuresti, kun hänestä tulisi heidän hallitsijansa.

Megethrad seisoi sillalla, joka yhdisti kaksi Thataalin korkeinta tornia. Hän oli yli neljänsadan metrin päässä kaukana häämöttävästä maankamarasta. Paikkaan oli asiaa hyvin harvoilla, ja juuri siksi Megethrad kävi siellä usein mietiskelemässä. Yksinäisyys ei vaivannut häntä, vaan pikemminkin hän oli yleensä ilahtunut saadessaan nousta kaupungin hälinän yläpuolelle, missä hän saattoi ajatella rauhassa.

Hohtavan valkeaa kaupunkia katsellessaan hänet täytti yhtä aikaa ylpeys ja suru; ylpeys siksi, että hän tiesi jonain päivänä omistavansa kaiken näkemänsä, ja suru siksi, että hän tiesi että häntä vihattiin eikä hänen kuninkaaksi kruunaamisensa muuttaisi sitä miksikään. Kansa piti häntä eristäytyneenä hylkiönä, josta ei ollut hoitamaan velvollisuuksiaan. Ja joskus hänestä tuntui siltä, että hän ansaitsi sen maineen. Häntä kiinnostivat enemmän kaupungin alla sijaitsevat suuret, auringonvalolta piilossa olevat kivikammiot ja niiden valtaisat kirjastot, joita tutkien hän vietti paljon öitä, kuin hänen isänsä kansa. Ja kun kuningas käänsi selkänsä, vennot sanoivat Megethradin olevan kunniattoman naisen äpärä kaukaisilta mailta, jolla ei ollut osaa eikä arpaa Tuathandin kuningasperheessä. Monien mielestä hän häpäisi isänsä, kun ei tämän lailla niittänyt kunniaa seikkailemalla ja taistelemalla Tuathandin rajoilla.

Kirjoistaan Megethrad löysi lohdutusta, mutta niihin uppoutumalla hän sai vain lisää halveksuntaa osakseen. Huhuttiin hänen olevan paha velho, joka harjoitti mustia riittejä kammioissaan. Se ei pitänyt paikkaansa, mutta oli kyllä totta, että Megethrad oli löytänyt monia mielenkiintoisia taikoja niinä yön tunteina, jotka hän oli viettänyt maan alla.

Hän kuuli askelia, ja ne herättivät hänet synkistä mietteistään. Silta, jolla hän seisoi, päättyi toisessa päässä suureen, neliskanttiseen torniin, jota kiersi loivasti kohoava katu. Sieltä, nurkan takaa vähän matkan päästä, kuului iloista jutustelua. Joku oli tulossa ylittämään siltaa.

Megethrad ei kaivannut seuraa. Hän sulki silmänsä ja mutisi pikaisesti loitsun, jota kukaan muu ei ollut lausunut vuosisatoihin. Kylmä väristys kulki hänen lävitseen ja saman tien hän katosi näkyvistä jättämättä varjoakaan jälkeensä. Näkymättömyys kesti vain hetken, mutta Megethrad uskoi sen olevan tarpeeksi, jotta hänen isänsä alamaiset eivät näkisi häntä yksikseen lähes autiossa kaupunginosassa. Se näyttäisi oudolta, epäilyttävältäkin.

Ja lisäksi hän voisi salakuunnella kansalaisia. Ajatus sai ilkikurisen hymyn hänen näkymättömille huulilleen.

Nurkan takaa astui esiin kaksi nuorta ventoa, joita Megethrad ei ollut ennen nähnyt. He puhelivat kepeästi jostain, naureskelivat ja elehtivät innokkaasti. Hän hiipi varovasti lähemmäs kuullakseen paremmin; varovasti, koska loitsu ei sentään poistanut hänen synnyttämiään ääniä.

Kun hän kuuli oman nimensä mainittavan, hänen ilmeensä synkkeni ja hänen tuulensa huononi entisestään.

”…Megethradin vika on se, että hän on niin itseään täynnä, totta tosiaan”, toinen heistä naurahti. ”Niin kuin hän olisi maailman napa.”

”Oletko pannut merkille, ettei hän koskaan pidä puheita kansalle?” toinen kysyi. ”Hänen isänsä teki sitä jo kymmenen vuotta ennen hallitsijaksi nousuaan. Kansa rakastaa sitä miestä.” Hän huokaisi. ”Kunpa hän eläisi vielä monta, pitkää vuotta.”

”Tiedätkö, mitä minä toivon?” ensimmäinen sanoi ja vilkaisi ympärilleen kuin varmistaakseen, ettei kukaan ollut kuulemassa. ”Että kuningas Taemnar menisi naimisiin, saisi toisen pojan ja nimittäisi tämän uudeksi perillisekseen.”

”Se olisikin parasta, mitä Tuathandille voisi tapahtua”, murahti toinen. ”Kun Megethrad kruunataan, hän alkaa tietysti säätää kaikenlaisia kummallisia lakeja eikä kuuntele kansalaisten tarpeita lainkaan. Puuhailee vain pimeissä tyrmissään, kunnes herättää ties mitä pahoja voimia ja–”

”Hys!” sihahti ensimmäinen vento. ”Varo, mitä sanot.” Hänen ystävänsä näytti tajuavan menneensä hitusen liian pitkälle ja sulki suunsa. ”Noin on parempi.”

Silta oli kapea, ja kun vennot ohittivat Megethradin, hänen piti painautua tiukasti kaidetta vasten hengitystään pidätellen, jotta he mahtuivat menemään hänen ohitseen törmäämättä häneen. Sitten hän hiippaili tiehensä mieli mustana. Hänen sisällään kupli vihainen liekki, ja hänen teki mieli rankaista nuoria, typeriä alaisiaan, mutta hän sai tukahdutettua mielihalun ja suunnisti suruissaan kohti maanpintaa. Hänen kirjansa ainakin auttaisivat häntä unohtamaan ympäröivän maailman murheet.

* * *

Ventoja eli Tuathandin ulkopuolellakin.

Vuorten länsipuolella levittäytyi valtava metsä, Helrodde, joka kuhisi elämää kaikissa muodoissaan. Sen ikitammet olivat käppyräisiä kuin vanhat ukot, sen halavat korkeita ja suorarunkoisia kuin sotilaista ryhdikkäimmät. Oravat, jänikset, ketut, mäyrät, linnut, sudet, karhut, hirvet ja kaikki muutkin metsän eläimet asustivat sen siimeksessä, yhdessä mitä oudoimpien hirviöiden ja kansojen kanssa.

Mutta metsää hallitsivat kiistatta metsävennot, joiden kyliä ja kaupunkeja löytyi sen joka puolelta. He elivät onnellista, alkukantaista elämää tietämättä juuri mitään itäisistä vennoista ja vuorten takana kohoavasta Thataalin koreudesta. Heidän keskellään kulki heidän suojelushenkensä Kenatheron, jota he kutsuivat jumalakseen. Kenatheron saattoi ottaa minkä hahmon vain, tai olla täysin aineettomana jos tahtoi, mutta yleensä hänet tavattiin jonkinlaisena metsän eläimenä, joka hohti puhdasta luonnonvaloa.

Helrodden keskellä seisoi korkean mäen päällä Laerondath, Elämänpuu, jonka varjossa kukaan ei milloinkaan kuollut, ja jonka lehdet paransivat minkä tahansa sairauden. Puun ympärille, kukkulan rinteille, metsävennot olivat rakentaneet pyhän kaupungin, joka sai vetensä samasta lähteestä, josta Elämänpuu sai elinvoimansa. Kaupunki oli kenties matalampi ja vaatimattomampi kuin Thataal, mutta sen asukkaat lämpimämpiä ja ystävällisempiä. Ja epäilemättä pitkäikäisempiä. Laerondath oli vastaus jokaiseen vaaraan, joka heidän henkeään saattoi uhata.

Kaupungilla ei ollut hallitsijaa, mutta sen arvostetuimmat miehet olivat ruhtinas Yerian ja hänen veljensä Kenrian. Yerian oli älykäs ja oikeudenmukainen, joten hän piti huolta monista käytännön asioista kaupungissa. Kenrian taas oli taitava metsämies ja soturi, ja hän vastasi ruuan hankinnasta ja Helrodden rajojen tarkasta vartioinnista. Metsävennot kenties olivat ystävällisimielisiä, mutta kutsumattomia vieraita he eivät suvainneet.

Yerianilla oli tytär, Irethe Quillyerian. Metsävennot pitivät yleisesti häntä Helrodden kauneimpana olentona, ja useimmat olivat liian häikäistyneitä tämän kauneudesta pyytääksen tätä vaimokseen. Yerian oli ylpeä lapsensa puolesta ja piti tätä kalleimpana aarteenaan, ja hoivasi tätä kuin hänet olisi tehty lasista. Hän sai kaiken, mitä tahtoi, ja jokainen metsävento oli lähes velvollinen toteuttamaan hänen pienimmätkin oikkunsa.

Irethe itse ei juuri välittänyt tästä järjestelystä.

Hänellä oli pitkät, vaaleat hiukset, jotka ulottuivat pitkälle hänen selkäänsä myöten. Hänen vihreät silmänsä olivat kirkkaat ja hänen kasvonsa täydellisen virheettömät jopa ventojen mittapuulla. Mutta luonteeltaan hän oli äkkipikainen ja varsin hemmoteltu. Hän kaipasi enemmän kuin mitä Helroddella oli hänelle annettava.

Sen saman päivän iltana, jolloin Megethrad salakuunteli alaisiaan, hän katseli torninsa korkeimman huoneen ikkunasta auringonlaskua ja sen kultaamaa Elämänpuuta. Torni oli kaupungin ainut, ja se oli rakennettu varta vasten häntä varten. Hänet nähtiin usein sen ikkunassa katselemassa taivaanrantaa kaihoisasti.

Hän silitteli sylissään lepäävää valkeaa jäniksenpoikasta ja kuiskutteli sille. Auringon viimeiset säteet kimalsivat hänen hiuksissaan.

”Jonain päivänä”, hän mutisi, ”jonain päivänä minä lähden täältä enkä enää koskaan palaa.”


Luku 2
Pimeää magiaa


Kului vuosi, ja sen jälkeen kuningas Taemnar meni naimisiin erään tärkeän ventosuvun nuorimman tyttären kanssa tehden tästä kuningattarensa. He elivät yhdessä onnellisina, ja Thataalin vennot rakastivat heitä ja heidän viisaita päätöksiään. Megethrad sen sijaan vetäytyi entistäkin syvemmälle omiin toimiinsa, ja tuli päiväsaikaan ylös vain harvoin. Öisin hän sen sijaan käveli mielellään kaupungin autioilla kaduilla valtavissa korkeuksissa. Hän ei tavannut juuri muita ventoja, mutta oppi kutsumaan toisista maailmoista vaarattomia henkiolentoja, joiden kanssa hän saattoi keskustella.

Hän löysi loitsuja, joita kenenkään ei olisi pitänyt milloinkaan löytää. Ja vaikka hän ei vielä opetellut lausumaan niitä, hänen mieltään kutkutti ajatus voimasta, joka voisi olla hänen.

Ei kestänyt kauaakaan, ennen kuin Taemnar ilmoitti kansalle kuningattarensa olevan raskaana. Kun ilmoitus tehtiin, Megethrad ei ollut paikalla, eikä kukaan vaivautunut kertomaan hänelle. Hän sai tietää vasta seuraavana päivänä. Ensin se täytti hänet vihalla, ja sitten pohjattomalla surulla. Hän meni kirjastoonsa yksin ja lukitsi sen oven, ja pysytteli piilossa viikon päivät puhumatta kenellekään. Eikä kukaan olisi hänelle puhua tahtonutkaan, ei edes hänen isänsä. Kukaan ei vaivautunut edes koputtamaan hänen oveensa.

Sen pimeän viikon aikana hän löysi ensimmäistä kertaa maininnan Arkkidemoneista.

Kirja oli niin vanha, että sivut pysyivät hädin tuskin koossa. Teksti oli muinaista murretta, jota kieliin perehtynyt Megethradkaan ei osannut lukea. Mutta hän onnistui jotenkuten kääntämään yhden pätkän, ja sen sisältö kauhistutti häntä.

Hän luki sen kynttilänvalossa, ja sitä lukiessaan hänen ihonsa nousi kananlihalle kun hän oli kuulevinaan pimeistä varjoista vanhojen aaveiden kuiskauksia.

Olen saanut haltuuni ikivanhoja asiakirjoja, jotka sisältävät mielenkiintoista ja kauhistuttavaa tietoa, hän luki äänettömästi. Eräät matkailijat löysivät ne Taivaanrannan Vuorten rinteiltä muinaisista raunioista ja ymmärsivät niiden olevan tärkeitä, ja niinpä he toivat ne Thataaliin minulle.

He olivat oikeassa. Teksti käsittelee olentoa, jonka nimi on Zhar’Ratael. Kyseessä lienee jonkinlainen pohjoisen alkukantaisten ihmisheimojen epäjumala, jolla on ihmeellisiä voimia. Nimi merkitsee näkymättömän pelkoa, ja viitannee siihen, että Zhar’Ratael pystyy hallitsemaan muiden mieliä ja saamaan nämä kauhistumaan mitä oudoimpia asioita. Häntä nimitetään tekstissä pelon ruhtinaaksi, ja ilmeisesti hän hallitsee alaisiaan pelon voimalla. Hän vaatii lukuisia uhreja, ja esiintyy sarvekkaassa ihmishahmossa, joka on pukeutunut purppuraiseen viittaan ja kantaa lukemattomia kultakoruja. Hän on murskannut monta kapinaa ja hallitsee rautaisella otteella useampaa kuin yhtä heimoa pohjoisen lumierämailla.

Zhar’Rataelin lopusta ei ole tietoja, ja vaikka hänen palvojansa olisivatkin kaikki kuolleet, minulla ei ole mitään syytä uskoa, että hän itse olisi tuhoutunut. Pelkään, että kyseessä on jonkinlainen korkea-arvoinen paholaisruhtinas Khazrothin syövereistä. Jos näin on, tulisi ventojen valmistautua lähettämään hänet takaisin sinne, mistä hän on tänne tullut. Emme voi suvaita demonien läsnäoloa maailman kamaralla, ja jos Zhar’Ratael saa jatkaa terroriaan pohjoisessa, en voi olla varma, mikä meitä saattaa kohdata.

Teksti päättyi. Sen lopussa oli päiväys, joka kertoi sen olevan yli sata vuotta vanha. Kirjan seuraava luku oli jonkun muun kirjoittama, ja se käsitteli jotain muuta. Megethrad sulki varovasti kirjan, jottei olisi murtanut sen sivuja, ja vilkaisi taakseen hermostuneesti. Jostain syystä nurkkien läpitunkemattomat varjot olivat alkaneet pelottaa häntä.

Hän ei enää milloinkaan rohjennut avata sitä kirjaa.

Seuraavat yhdeksän kuukautta olivat Thataalin vauraimpia. Kaupunkia kunnostettiin ja sen torneja korotettiin entisestäänkin, ja sinne muutti lisää ventoja joka puolelta Tuathandia. Taemnar kuningattarineen oli iloisempi kuin milloinkaan, ja kansa odotti lapsen syntymää henkeään pidätellen. Vain tieto siitä, että kaupungin alla prinssi Megethrad katkeroitui yhä enemmän ja enemmän, heitti varjon Tuathandin onnen ylle. Ventojen keskuudessa liikkui hurjia huhuja siitä, mitä kruununperillinen oikein puuhaili omissa oloissaan, ja häntä alettiin pelätä ja vihata kuin jonkinlaista hirviötä, joka oli vangittu maan alle.

Megethrad itse ei piitannut. Hän löysi yhä enemmän ja enemmän tietoja Zhar’Rataelin kaltaisista olennoista, ja tiedoista jotkut olivat pelottavan tuoreita. Eräskin kirja oli kirjoitettu samoihin aikoihin kuin Megethrad itse oli syntynyt, ja sen kirjoittaja oli ollut ilmeisen varma, että maailmassa asusti monia kaamean mahtavia demoneita, jotka vain odottivat aikaansa ennen kuin laukaisisivat suurhyökkäyksen ventojen valtakuntaa vastaan. Kirjassa nimitettiin niitä Arkkidemoneiksi.

Nämä tiedot saivat Megethradin synkkenemään entisestään. Hän ymmärsi, että hänen pitäisi kertoa isälleen vaarasta, joka häntä mahdollisesti uhkasi. Mutta vielä hän ei sitä tehnyt. Megethrad alkoi tajuta, että hän tiesi Arkkidemoneista enemmän kuin kukaan muu Thataalissa, ja että hänen velvollisuutensa kuninkaana olisi tuhota nämä, ellei Taemnar ryhtyisi toimeen.

Kului pitkä aika, ennen kuin hän sai käsiinsä loitsun, jonka uskoi olevan tarpeeksi voimakas, jotta hän voisi sen avulla pystyä kutsumaan Arkkidemonin luokseen ja puhumaan tämän kanssa hetken. Hän aikoi sitoa pahan hengen aloilleen taiallaan ja kuulustella tätä ennen kuin se pääsisi irti ja pakenisi. Sillä tavoin hän voisi ainakin antaa isälleen todisteita niiden olemassaolosta.

Ja niinpä, eräänä yönä, kun kuningattaren laskettu aika oli käsillä, Megethrad lukitsi jälleen ovet maanalaiseen kirjastoonsa ja sammutti kaikki kynttilät yhtä lukuun ottamatta. Hän siirteli pöytiä niin, että keskellä lattiaa oli iso, tyhjä tila.

Rituaali oli melko raaka. Mutta Megethrad oli tässä vaiheessa jo valmis tekemään uhrauksia. Hän veti vyöltään veitsen. Se kiilteli kynttilän kullanpunertavassa valossa. Teräs näytti julman terävältä.

Rauta on kuolettavan myrkyllistä vennoille, mutta heidän seppänsä osaavat takoa siitä terästä, josta heille ei ole vaaraa. Mutta siitä huolimatta kylmä metalli kutitteli pahaenteisesti Megethradin sormia hänen sivellessään asetta.

Megethrad veti syvään henkeä, sulki silmänsä ja painoi veitsenterän käsivarttaan varten. Rikkumaton hiljaisuus painoi hänen korviaan. Hän tiesi, että mitä pitempään hän viivyttelisi, sitä vaikeampaa siitä tulisi.

Niinpä hän vain viilsi haavan. Se sattui, mutta vähemmän kuin olisi luullut. Hän onnistui pidättelemään tuskanhuudon sisällään.

Sitten hän heitti veitsen menemään ja puristi ihoa haavan ympäriltä niin, että veri virtasi ulos siitä nopeammin. Hän piirsi kivilattiaan punaisena kiiltelevän ympyrän irvistellen kivusta, ja sitoi sitten nopeasti haavan kangassuikaleella. Se sattui melkeinpä enemmän kuin veren pirskottaminen kiville, mutta oli nopeammin ohi.

Megethrad astui taaksepäin ja loi arvioivat silmäyksen veriympyrään. Se ei ollut täydellinen, mutta saisi kelvata. Hän otti yhdeltä pöydältä sinetöidyn pergamenttikäärön, puristi sen nyrkkiinsä ja astui ympyrän sisään.

Megethrad mursi sinetin ja rullasi käärön auki. Kirjaimet näyttivät tanssahtelevan kynttilän loimuavassa valossa.

Sitten hän alkoi lukea loitsua. Sanat kajahtelivat onttoina kylmistä kiviseinistä täyttäen pimeyden äänillä. Kaiut vahvistivat Megethradin ääntä ja antoivat loitsun sanoille pelottavan sävyn, kuin ne olisivat tulleet tuonpuoleisesta. Loitsu oli pitkä, ja kun jokainen sana sai jo valmiiksi heikon Megethradin värähtämään, sen loppuun asti lukeminen oli todellinen koettelemus. Yhdenkin tavun väärin lausumisella olisi voinut olla kohtalokkaat seuraukset.

Mutta Megethrad oli jo kokenut loitsunlukija. Ja viimein hän sanoi painokkaasti vihoviimeisen sanan.

Hiljaisuus ei laskeutunut ennen kuin viimeinenkin kaiku oli kaikonnut. Megethrad kuulosteli pimeyttä, peläten että jokin oli mennyt vikaan. Hänen selkäpiitään kutitteli tunne siitä, että hän ei enää ollut yksin kammiossa. Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta nuori ventoprinssi ei ollut niin tyhmä, että olisi vielä astunut ulos ympyrästään.

Se olikin järkevää.

”Nyt kun olet kutsunut minut tänne, prinssi Megethrad”, ärähti epäinhimillinen ja erittäin vihainen ääni aivan hänen takaansa, ”mikä saa sinut kuvittelemaan, etten vain revi sinua ja kaupunkiasi pieniksi kappaleiksi?”

Megethrad käännähti kannoillaan viitta hulmahtaen. Varjoissa, juuri kynttilänvalon piirin ulkopuolella, seisoi häntä päätä pitempi, suunnilleen ihmisen muotoinen hahmo, jonka silmät kimalsivat jäätävää valoa, ja jonka päätä koristi kaksi pitkää sarvea. Sen yksityiskohdat olivat pimeyden verhoamat, mutta jo julmat ääriviivat saivat Megethradin värähtämään kauhusta. Muukalaisesta huokui pelon aalto, joka oli murtaa hänet ja viedä häneltä jalat alta. Mutta hän onnistui taistelemaan sitä vastaan.

Hän onnistui pakottamaan itsensä murahtamaan hampaidensa välistä: ”Oletko sinä yksi Arkkidemoneista?”

”Miksi minun pitäisi vastata sinun säälittäviin, kauhistuneisiin kysymyksiisi?” ääni kysyi. Se oli matala ja sihisevä, sellainen ääni jolla käärmeet puhuisivat jos osaisivat.

”Koska minä kutsuin sinut tänne. Loitsu pitää sinut minun tahtoni alla. Minä olen nyt herrasi”, Megethrad vastasi kuulostaen varmemmalta kuin oli.

Hahmo naurahti pirullisesti, kuin olisi nähnyt suoraan hänen sisimpäänsä, jossa pelko tykytti. ”Tuskin itsekään uskot minun tottelevan sinun käskyjäsi”, se käkätti. ”Sinulla ei ole mitään valtaa minuun.”

”Eikö?” Megethrad kysyi, yrittäen kuulostaa salaperäiseltä ja ilkeältä, kuin hänellä ei olisi ollut mitään hätää. Hänen otsallaan helmeilevät hikipisarat mahdollisesti taistelivat tätä kuvaa vastaan. ”Miksi sitten ylipäätänsä tulit tänne?” Hahmo ei vastannut.

”Mikä on nimesi?” Megethrad ärähti. Ei vastausta.

”Alorin ja kaiken pyhän nimeen, minä komennan sinua!” Megethrad karjaisi. ”Kerro minulle! Mikä sinun nimesi on?”

”Traedril”, hahmo vastasi hiljaa, saaden vennon itsensäkin hämmästymään. Demoni tosiaan oli hänen valtansa alla, vielä hetken aikaa. ”Minun nimeni on Traedril. Olen viides arkkidemoneista, kivun ja tuskan valtias.”

”Minä tahdon tietää, miksi olet maan päällä etkä Khazrothin syövereissä, jonne kuulut”, Megethrad jatkoi päättäväisesti ja periksiantamattomasti. ”Puhu.”

”Me… Me murtauduimme vapaiksi.”

”Te? Arkkidemonitko? Jokainen?”

”Jokainen.” Traedril virnisti pimeydessä, ja Megethrad näki sen naskalinterävien, valkeiden hampaiden välähtävän. ”Ja sinä et voi pidätellä meitä. Kukaan ei voi vastustaa meidän mahtiamme.”

Megethrad räpäytti silmiään. Hänen loitsunsa vaikutuksen alla ei voinut valehdella. Tuathand oli pahemmassa pulassa kuin hän oli odottanut. Jos kaikki arkkidemonit tosiaan olivat jotenkin päässeet kuolevaisten maailmaan, kaikki elämä oli vaarassa tuhoutua.

”Montako teitä on?” Megethrad tiukkasi.

”Kuusi”, Traedril vastasi.

”Kerro minulle nimet.”

”En ikinä!”

”Kerro!” Megethrad ärjäisi vihaisena. ”Nyt!”

Traedril oli hetken hiljaa. Prinssi arveli tämän kamppailevan loitsua vastaan, mutta luotti sen vahvuuteen. Demoni ei onnistunut, ja sen oli pakko vastata.

”Hyvä on”, se kuiskasi murtuneena. ”Fergoth, Chokrebon, Zhar’Ratael, Sothar, Traedril – siis minä – ja Khad’Laer.” Sitten se hymyili jälleen pirullista hymyä. ”Muistatko varmasi kaikki, vai haluatko että annan sinulle kynän ja paperia?”

Sitten se oli poissa. Kammio kumisi tyhjyyttään, eikä Megethrad ollut varma, oliko Arkkidemoni koskaan siellä ollutkaan.

Hän manasi hiljaa, kääntyi ja lähti juoksemaan kuninkaan palatsia kohti.


Luku 3
Surun yö


Muutamaa tuntia aiemmin Laerondathin kaupungissa Irethe Quillyerianin ovi avautui narahtaen hiljaa. Ventoneito kurkkasi ulos, ja nähdessään, että reitti oli selvä, hän astui ulos kadulle, sulki oven takanaan ja lukitsi sen.

Autiot väylät talojen välissä oli kivetty harmain laatoin, ja Irethen kengät kopisivat kun hän käveli niitä pitkin. Hän yritti pysytellä niin hiljaa kuin mahdollista, ja tajusi nopeasti, että kengät voisivat paljastaa hänet. Niinpä hän riisui ne jalastaan ja jatkoi matkaansa ne kädessään, pitämättä enää juuri lainkaan ääntä.

Aurinko oli laskenut vain hetki sitten, joten läntinen taivaanranta hohteli vielä kuparin ja pronssin sävyissä. Mutta metsäventojen kaupunki oli jo varjojen kattama, ja Irethe hädin tuskin näki eteensä pimeässä, kun hän pujotteli kapeita kujia pitkin kohti kaupungin reunamia. Mutta hän oli suunnitellut kaiken tarkasti valmiiksi ja osasi reitin ulkoa sokeanakin.

Hänen sydämensä tykytti, ja hän ei edes huomannut pidättelevänsä hengitystään. Hän yritti olla ajattelematta, että ei välttämättä näkisi kaupunkia ja Elämänpuuta enää koskaan. Ei hän kyllä halunnutkaan. Hän oli saanut enemmän kuin tarpeeksensa metsästä.

Yhtäkkiä hän kuuli rasahduksen seuraavan nurkan takaa. Hän jähmettyi kauhistuneena aloilleen, vilkuillen hätäisesti ympärilleen pakoreittiä etsien. Jos joku näkisi hänet, pako epäonnistuisi ja hän joutuisi isänsä Yerianin puhutteluun. Sitä Irethe viimeiseksi kaipasi. Hänet määrättäisiin elinikäiseen kotiarestiin keskelle pehmoisia tyynyjä ja herkkuruokia.

Hän ei tiennyt, mitä tekisi. Niinpä hän vain odotti aloillaan, toivoen, että kuka hyvänsä nurkan takana olisikaan, lähtisi tiehensä niin että Irethe voisi vain jatkaa matkaa.

Sitä kesti ikuisuuden, tai siltä se tuntui. Sitten nurkan takaa käveli kissa. Se katsoi ventoa vihreillä silmillään ja naukaisi kysyvästi.

Irethe tukahdutti helpotuksen huokaisun, pyyhkäisi hihallaan hikeä otsaltaan ja jatkoi matkaa.

* * *

”Isä!” prinssi Megethrad huusi juosten Thataalin öisillä kaduilla. ”Isä!”

Ne harvat vennot, jotka olivat näin myöhään liikkeellä, katsoivat häntä, toiset ihmeissään ja toiset halveksien. Hän kuuli hämmentynyttä supattelua heidän suunnaltaan, mutta ei piitannut siitä. Hänen täytyi puhua isänsä kanssa. Hänen täytyi tavata kuningas.

Megethrad juoksi katuja ja siltoja pitkin kunnes saapui Taemnarin palatsin porteille.

Se ei ollut Thataalin korkein rakennus, mutta kaunein kylläkin. Se hohti helmien ja marmorin, lumen ja pilvien valkoisten sävyissä tavoitellen kaukana siintävää samettisen mustaa yötaivasta. Päivisin se heijasteli auringon valoa niin, että sen valkoinen pinta säihkyi kirkkaana kuin tähti maan pinnalla. Se oli kuin jättiläismäinen, täydellisen symmetrinen puu, jonka sivutornit kohosivat koristeellisina oksina korkeuksiin. Siihen johti kymmeniä, hentoja siltoja ympäröivistä rakennuksista, ja niin ollen siinä oli kymmeniä porttejakin. Maan tasalla porttia ei ollut lainkaan, joten palatsiin pääsi ainoastaan jonkun muun tornin kautta.

Portit pidettiin suljettuina, mutta ennen ne oli aina avattu Megethradille. Juostessaan lähimmälle portille johtavaa siltaa pitkin hän mietti, olikohan käytäntöä muutettu sen jälkeen kun hän kävi täällä viimeksi.

Ei oltu. Kun vartijat näkivät prinssin lähestyvän, he vilkaisivat toisiaan vaivihkaa ja töytäisivät portin toisen puoliskon auki. Megethrad ryntäsi sisään hidastelematta.

Palatsissa hän hämmästyi huomatessaan, ettei tarkalleen muistanut, mikä tie vei valtaistuinsaliin. Oli kulunut liian pitkä aika siitä, kun hän oli etsinyt isäänsä edellisen kerran. Hetken mietittyään hän kuitenkin osasi valita oikean käytävän.

Palatsi oli lähes autio. Sinne ei ollut asiaa juuri muilla kuin Taemnarin sukulaisilla ja ystävillä, tärkeillä virkamiehillä ja vartijoilla. Nämä katsoivat Megethradia melko karsaasti kun tämä pinkoi heidän ohitseen, kuin hän olisi ollut jonkin kiven alta esiin kaivettu iljetys. Hän tuskin huomasi kiireeltään.

Valtaistuinsali oli valtava, mutta sen koko ei enää jaksanut hämmästyttää häntä. Se sijaitsi palatsin keskustornin sydämessä, käytännöllisesti katsoen koko Thataalin keskipisteessä. Se oli pyöreä, valtavan korkea marmorihalli, jonka kupolikattoon oli maalattu tärkeimmät taivaankappaleet; aurinko, kuu ja seitsemän suurinta tähteä, joista jokainen symboloi vennoille yhtä Alorin pyhimyksistä. Itse kuninkaan valtaistuin seisoi matalalla korokkeella vastapäätä salin suurinta ovea, josta Megethrad nyt asteli sisään ensimmäistä kertaa kuukausiin.

Valtaistuimia oli kolme; suurin oli tarkoitettu kuninkaalle, sen vasemmalla puolella oleva kuningattarelle ja sen oikealla puolella oleva kruununperijälle, Megethradille. Kaikki olivat tyhjiä.

Ventoprinssi käännähti lähimmän vartijan puoleen ja tivasi: ”Missä isäni on?”

Vartija kohotti kulmiaan. ”Ettekö tiedä? Kuningatar synnyttää”, hän kertoi. ”Kuningas Taemnar on luonnollisesti hänen luonaan.”

Megethrad räpäytti silmiään kerran ja vastasi sitten hyvin hiljaa: ”Ei, en tiennyt.” Hänen olisi kyllä pitänyt tajuta, ettei kuningas tietenkään ollut keskellä yötä valtaistuinsalissa. Sitten hän kääntyi ja käveli ulos salista. Vartija huikkasi hänen peräänsä: ”Löydät kyllä kuninkaan Nadhalin luota synnytyksen jälkeen!” Megethrad ei vastannut, mutta hänen jalkansa veivät häntä jo Thataalin sairashuonetta kohti.

Nadhal oli ammattitaitoinen parantaja, joka piti yllä suurta sairashuonetta. Vennot sairastelivat harvoin, mutta kun joku satutti itsensä tai muuten tarvitsi apua, hänen tuli hakeutua Nadhalin sairashuoneelle, jossa hänestä pidettiin hyvää huolta. Myös synnytykset tapahtuivat usein siellä, ja monet tahtoivat vetäytyä sinne kuolemaan, jos heillä ei ollut omaisia.

Sairashuone ei käsittänyt kokonaista rakennusta, vaan se sijaitsi erään tornin huipulla. Sinne Megethrad nyt suunnisti, vailla kiirettä tällä kertaa.

Puolisen tuntia kuljettuaan hän saapui sen ovelle ja kolkutti. Tuntematon ventopalvelija avasi oven raolleen, ja nähdessään prinssin päästi tämän sisään.

”Onko kuningas Taemnar täällä?” Megethrad kysyi.

”On, mutta et voi tavata häntä vielä”, palvelija vastasi astuen vaistomaisesti kauemmas Megethradista. Hän oli nuori, vaalea nainen, jolla oli yllään vaaleansininen hame. ”Synnytys on kesken.”

”Minä voin odottaa.”

Palvelija rykäisi. ”Totta kai.” Hän johdatti prinssinsä eteisestä mukavasti ja värikkäästi sisustettuun, tyhjään odotushuoneeseen. Megethrad rojahti väsyneenä lähimmälle sohvalle ja vaipui oitis omiin ajatuksiinsa.

Palvelija katsahti veristä sidettä Megethradin käsivarren ympärillä, vilkuili hermostuneesti ympärilleen hetken ja kysyi sitten varovasti: ”Tarvitsetteko te apua?”

”Mitä?” Megethrad kysyi havahtuen. ”Minäkö? Minkä suhteen?”

”Haavanne”, palvelija vastasi osoittaen prinssin kättä.

”Ai jaa”, Megethrad sanoi vilkaisten sidettä. ”Olen kunnossa, kiitos kysymästä.”

Palvelija kumarsi pikaisesti ja asteli tiehensä.

Kului vielä useampi tunti, jotka tuntuivat useammalta päivältä, ennen kuin palvelija palasi. ”Prinssi Megethrad?” hän kysyi.

Megethrad kohotti päätään, tajuten että oli kai torkahtanut. ”Niin?”

”Isänne tahtoo puhua kanssanne.”

Palvelija astui sivuun oven edestä, ja Tuathandin kuningas astui sisään. Palvelija poistui vähin äänin.

Taemnarin ilme oli varsin sekava. Hän näytti yhtä aikaa iloiselta ja surumieliseltä, päättäväiseltä ja hämmentyneeltä. Hänen pitkä, musta tukkansa – jonka Megethrad oli häneltä perinyt – oli sekaisin ja roikkui hänen kalpeilla kasvoillaan. Kruunuaan hänellä ei ollut, eikä koreita vaatteitaan.

”Poikani”, hän tervehti hiljaa.

”Onko hän kunnossa?” Megethrad kysyi nousten seisomaan. ”Ja onko lapsi…?”

”Kumpikin voi hyvin”, Taemnar vastasi. Megethrad tunsi olonsa heti helpottuneemmaksi, ja hän mietti, oliko pelännyt Traedrilin tai jonkun muun pahan voiman jotenkin vaikuttavan synnytykseen. ”Lapsi on terve poika, eikä hänellä ole hätää.”

”Hyvä”, Megethrad huokaisi. ”Isä, minä olen etsinyt sinua. Minulla on tärkeää kerrottavaa.”

”Ja minulla on sinulle tärkeää kerrottavaa, Megethrad.”

Prinssi jähmettyi. ”Mitä?”

Taemnarin ilme värähti. Hän näytti mieheltä, jonka sydämellä lepäsi raskas paino. ”Sinä tiedät kyllä, mitä kansa ajattelee sinusta. Vennot eivät ole hyväksyneet sinua joukkoonsa, etkä sinä edes yritä sopeutua.”

Megethrad kuunteli värähtämättä, tietämättä mitä hänen olisi pitänyt pelätä. Ulkona pimeydessä jyrähti ukkonen, valaisten hämärän odotushuoneen hetkeksi kirkkaan valkealla valolla.

”Megethrad, istu alas.” Prinssi ei totellut. Kuningas katsoi häntä paheksuvasti, muttei sanonut mitään vaan jatkoi: ”Tuathandin kansa ei tule milloinkaan hyväksymään sinua kuninkaakseen. He tahtovat hallitsijan, joka on yksi heistä.”

”Aiotko…” Megethrad aloitti ääni käheänä.

”Annamme pojalle nimeksi Lámer. Hänet kasvatetaan hyväksi ja viisaaksi nuoreksi vennoksi, ja…”

”Sinä teet hänestä kuninkaan”, prinssi kuiskasi kauhistuneena.

Ulkona sade alkoi hakata siltoja ja katuja. Se kyllästi ilman raskaalla mutta hiljaisella huminalla, jota kahden vennon katkonaiset hengitykset halkoivat.

”Niin”, Taemnar myönsi.

”Sinä et voi tehdä tätä”, Megethrad kuiskasi. ”Minä olen esikoisesi, kruununperillinen. Minä –”

”Kuulit, mitä sanoin, Megethrad”, Taemnar keskeytti äkäisesti. ”Sinä tiedät kyllä, mikä on Tuathandin kansalle parhaaksi.”

”Niin tiedän”, Megethrad vastasi hyvin hiljaa. ”Minä tiedän, mikä meitä uhkaa.”

”Mistä sinä puhut?”

”Arkkidemoneista, isä. Arkkidemoneista.” Ukkonen kumisi jälleen. ”Oletko ikinä kuullut niistä?”

”Hulluutta”, Taemnar tuhahti. ”Tämänkö sinä aiot sanoa puolustukseksesi – että muinaiset lastensatujen hirviöt ovat palanneet? Tiesin kyllä, että tuhlaat aikasi menneitä aikoja haikaillen kammioissasi, mutta tällaista typeryyttä en sinulta odottanut.”

”Isä, sinun on uskottava minua”, Megethrad intti. ”Minä en pilailisi tällaisella asialla. Minä näin sellaisen. Minä puhuin yhden kanssa. Minä tiedän, että ne ovat totta – ja minä voin todistaa sen.”

”Megethrad, minä olen tehnyt päätökseni”, Taemnar ärähti. ”Älä tuhoa niitä viimeisiä arvostuksen rippeitä, joita sinuun vielä kohdistuu. Älä mainitse enää tätä järjettömyyttä.”

”Se ei ole järjettömyyttä, isä! Minä tiedän, minä olen nähnyt –”

”Häivy silmistäni.”

Hiljaisuus valtasi huoneen. Sateen ropina kuulosti Megethradin korvissa kaukaiselta, kuin se olisi tullut toisesta maailmasta.

”Äläkä enää ikinä näyttäydy minun edessäni.”

Ajatukset kulkivat prinssin mielessä hitaina mutta selkeinä, kulkien verkkaisesti mutta yhä vahvistuen ja varmistuen. Hänen päässään alkoi muotoutua suunnitelma jo nyt, kun hän katsoi uhmakkaasti isäänsä silmiin, tottelematta tämän oikeuttamatonta komentoa joka koituisi koko Tuathandin kohtaloksi kun pahuuden voimat vyöryisivät Thataalin yli.

Hänen kädessään oli tikari.

Oliko hän vetänyt sen esiin vyöltään tai viittansa poimuista? Vai oliko se ilmestynyt tyhjästä? Sillä ei ollut väliä.

”Minä olen ainut, joka voi taistella niitä vastaan”, Megethrad sanoi. ”Sinä et saa syrjäyttää minua.”

Kun hän kohotti tikarin, kaikki ajatukset pakenivat hänen mielestään. Hän ei tuntenut tai kuullut mitään, eikä hänellä ollut enää mitään vaikutusta tapahtumiin. Kaikki kävi kuin itsestään, ilman hänen valvontaansa.

Tikarin terä pureutui kuninkaan lihaan. Megethrad tukahdutti Taemnarin huudon toisella kädellään ja painoi toisella aseen syvemmälle tämän rintaan. Verinoro virtasi alas tämän vatsaa pitkin.

Megethrad oli täysin turta, kuin hän ei olisi edes ollut paikalla. Vasta kun hänen isänsä kouristeleva ruumis tömähti lattiaan, hän havahtui hereille. Hän päästi äkkiä irti tikarin kahvasta ja Taemnarin suusta ja kavahti kauemmas kuolleesta kuninkaasta.

Hetken aikaa hän tuijotti lamaantuneena isäänsä.

Hän tiesi, että oli tehnyt kohtalokkaan, peruuttamattoman virheen. Hän ei voisi jäädä Thataaliin. Jos hänet saataisiin kiinni, hänet vangittaisiin ja teloitettaisiin, ja demoneita ei vastustaisi enää kukaan. Megethradin täytyisi päästä pakoon ja lähteä Tuathandista. Vaikka suru ja syyllisyys painoivat häntä jo nyt, hän ymmärsi, että hänen täytyisi kantaa tekonsa seuraukset joskus myöhemmin.

Niinpä hän sulki silmänsä, tasaannutti hengityksensä ja lausui näkymättömyysloitsun.

Häntä ei enää ikinä nähty Thataalin muurien sisäpuolella.

* * *

Toisaalla, Irethe juoksi Helrodden siimeksessä poispäin nukkuvasta kaupungista. Hän ei ollut vielä selvillä vesillä, mutta hän oli yksi kokeneimmista metsässä liikkujoista joita Helroddessa asusti. Kun Kenrian lähtisi hänen peräänsä, hän olisi ongelmissa – mutta toivon mukaan hänellä olisi siihen mennessä jo riittävä etumatka. Jos onni olisi myötä, Irethe pääsisi pois Helroddesta ennen kuin yksikään metsävento näkisi häntä.

Hän piteli kenkiään edelleen kädessään, metsässä olisi ollut mahdotonta juosta ne jaloissaan. Ja jos hän olisi heittänyt ne pois, ne olisivat tarjonneet täydellisen johtolangan Kenrianille.

Hän lähti kohti itää, sillä siinä suunnassa metsän raja oli lähimpänä. Siellä häämöttivät kaukaiset vuoret, jotka erottivat Tuathandin ja Helrodden valtakunnat.

Auringon valo alkoi pilkottaa vuorijonon takaa. Kultainen hohde valaisi yötaivaan ja paljasti mustat pilvet, jotka roikkuivat kaukaisen Tuathandin yllä.


Luku 4
Nimettömät


Irethen matka vuorten yli sujui ongelmitta.

Vennot kutsuivat vuorijonoa, joka leikkaa tunnetun maailman kahtia, nimellä Thindiaz. Se tarkoitti Erottavia vuoria. Vuorten itäpuolella levittäytyi Tuathandin valtakunta ja länsipuolella Helrodden vihreä metsä. Vuorijono päättyi pohjoispäässään toiseen vuorijonoon, joka kulki itä-länsi-suunnassa. Sen nimi oli Taivaanrannan vuoret, ja se kohosi niin korkealle niin jyrkkänä, että sen yli kiipeäminen oli silkka mahdottomuus. Niinpä kukaan ei tiennyt, mitä niiden pohjoispuolella oli. Etelässä Erottavat vuoret päättyivät suureen, siniseen mereen, jonka aallot huuhtoivat niin Helrodden hiekkarantoja kuin Tuathandin kallioseinämiä.

Erottavat vuoret olivat lumihuippuisia ja saavuttamattomia, mutta niiden väleissä kulki paljon matalia solia, jotka mahdollistivat itäisten ja läntisten ventojen kanssakäynnin. Siitä huolimatta tuathat ja metsävennot eivät olleet erityisen hyvissä väleissä ja tapasivat toisiaan harvoin. Heidän välissään oli muuri, joka oli korkeampi kuin kaikki maailman vuoret yhteensä. Vennot olivat huonoja unohtamaan muinaisia rikoksia ja sotia.

Niinpä Irethe ei harkinnutkaan Tuathandiin jäämistä, mutta hän tiesi sen maan olevan niin avara, että uskoi voivansa kulkea sen halki tapaamatta ketään. Hän ei tiennyt, mitä Tuathandin itäpuolella olisi, mutta aikoi mennä katsomaan. Helroddeen hän tuskin palaisi milloinkaan, ainakaan omasta vapaasta tahdostaan.

Irethe pääsi metsästä pois ongelmitta, ja matkattuaan jalan viikon ajan hän saavutti lähimmän solan, joka vuoriston läpi johti. Ruokavaroja hänellä ei juuri ollut, joten hän keräsi mukaansa niin paljon metsän antimia kuin saattoi nyytissään kantaa. Niillä hän eläisi niin kauan, että selviäisi pois vuorten karusta maastosta. Tuathandissa oli suuria, hedelmällisiä metsiä, ja mikäli todellinen hätä uhkaisi, Irethe voisi kenties pyytää ruokaa jostain pikkukylästä tai syrjäiseltä maatilalta.

Solan läpi kulku kesti vielä toisen viikon. Matka oli yksinäinen ja kurja, sillä metsässä Irethe oli sentään saanut seuraa eläimistä, ja hän oli saanut katsella kauniita kasveja ja puita. Mutta sitä suuremmalla syyllä hän jatkoi eteenpäin, päästäkseen nopeasti Tuathandin puolelle.

Tytön kantamat ruoat loppuivat samana päivänä, kun hän tunsi ruohikon jälleen varpaidensa alla pitkän, kivikkoisen matkan jälkeen. Hän saapui autiolle niitylle vuorten juurella. Se oli hieman korkeammalla kuin muu Tuathand, joten sieltä näki valtavan kauas, ja se oli muutenkin kaunis paikka, sillä siellä kasvoi paljon kirkkaanvärisiä kukkia. Kesä oli kääntymässä jo syksyyn päin, mutta maailman vihreät sävyt eivät vielä olleet kääntyneet ruskeammiksi ja keltaisemmiksi. Villeinä rehottavat lupiinit, kielot ja päivänkakkarat säihkyivät auringon alla suurena väriläiskänä harmaiden vuorten ja äärettömään jatkuvan vihreän ruohotasangon välissä. Sininen taivas oli niin suuri, että se tuntui pakottavan Irethen polvilleen rajattomuutensa alla.

Hän ei tietänyt, mitä oli odottanut, mutta tämä löi sen kaiken laudalta. Tuathand oli suurempi ja kauniimpi kuin Helrodde voisi ikinä olla.

Katsellessaan maisemaa hän alkoi ensin hymyillä leveästi ja sitten nauraa ihastuneena, kaiken kauneuden lumoamana. Hän pinkaisi juoksuun niityn halki vihreän hameensa helmat liehuen kevyessä kesätuulessa, työntyen kukkameren keskelle.

Missään Helroddessa ei ole näin kaunista, hän ajatteli. Hänestä matka oli jo nyt vaivan väärti.

Vento rojahti pitkäkseen maahan, ja suuret kukat pehmensivät hänen kaatumistaan. Hän risti kätensä päänsä alle ja katseli taivaalla seikkailevia, untuvaisia pilviä.

Hän ajatteli isäänsä, Yeriania. Irethe ei kaivannut tätä, eikä uskonut milloinkaan kaipaavansa. Yerian ei ollut ollut hänelle erityisen läheinen, eikä oikeastaan kukaan metsäventojen kaupungissa. Kaikki tulisivat etsimään Iretheä, mutta kukaan ei surisi hänen lähtöään Irethen itsensä vuoksi – korkeintaan jotkut nuoret ventoruhtinaat saattaisivat olla harmissaan, koska eivät olleetkaan saaneet häntä vaimokseen. Ennen pitkää hänet unohdettaisiin kokonaan. Tuathandista häntä ei koskaan etsittäisi.

Irethe hymyili leveästi. Jo pitkään hän oli kerännyt rohkeutta ja suunnitellut pakoa samettivankilastaan, ja nyt kun hän oli viimein toteuttanut sydämensä salaisimman haaveen, mikään ei tuntunut mahdottomalta.

Hän sulki silmänsä ja nukahti, olihan hän varsin väsynyt nukuttuaan kovalla kallioperällä viikon yöt.

Kului tunti.

Sen jälkeen taivaanrantaan ilmestyi musta hahmo, joka lähestyi niittyä. Kun se saavutti kukkaniityn rajat ja alkoi kahlata kasvien keskellä, Irethe kuuli unen läpi jonkun tulevan häntä kohti. Hän avasi silmänsä ja tajusi makaavansa yhä keskellä niittyä täysin suojattomana, ja hätääntyi hieman. Hän yritti miettiä, kuka voisi olla tulossa – ei ainakaan maiden omistaja jostain läheisestä talosta, sillä lähistöllä ei ollut näkynyt minkäänlaista asutusta.

Irethe kiepahti vatsalleen ja ryömi vieressä seisovan, suuren ja tiheän ruusupusikon alle piiloon. Hän alkoi erottaa rapinaa ja askelia, ja ne tulivat yhä lähempää.

Askeleet tulivat aivan Irethen viereen, mutta pensas, jossa tyttö makasi henkeään pidätellen, kätki hänet kokonaan näkyvistä. Hän näki parin mustia saappaita, jotka kävelivät tuskin muutaman metrin päässä. Ilmeisesti niiden omistaja ei ollut huomannut piileskelevää ventoa, ja aikoi vain jatkaa matkaansa tämän ohitse.

Sitten Irethe tunsi nenänsä kutiavan.

Kirottu siitepöly.

Aivastusta oli mahdoton pidätellä. Saappaat pysähtyivät niille sijoilleen, ja kääntyivät takaisin Iretheä kohti. Ne kävelivät pensaan eteen.

Irethe ei voinut tehdä mitään. Pakeneminen oli naurettava ajatus. Niinpä hän vain pysyi aloillaan.

Saappaiden omistaja laskeutui kyykkyyn, nosti kädellään pensaan oksaa ja kurkisti sen alle. Hän näytti hämmästyvän melko lailla nähdessään nuoren ventoneidon, jolla oli yllään niin korea hame, että sellaisia tuskin oli muilla kuin aatelisilla. Irethekin yllättyi, sillä mies joka häntä nyt tuijotti silmiin hämmästyksestä sanattomana, oli tuskin häntä itseään vanhempi ja varsin komea ilmestys, joskin ehkä liian kalpea. Hänellä oli musta, pitkä viitta, joka sopi yhteen hänen samanväristen, pitkien hiustensa kanssa.

Hetken kaksi ventoa vain tuijottivat toisiaan. Irethe sai kakistettua suustaan sanan ensin.

”Kukas sinä olet?” hän kysyi.

Nuorukainen räpäytti silmiään, avasi suunsa ja sulki sen jälleen. Sitten hän kysyi: ”Entä sinä? Miksi piileksit ruusupensaassa?"

Irethe kömpi pois piilostaan, nousi seisomaan yrittäen säilyttää niin paljon arvovaltaansa kuin mahdollista ja pyyhki irronneita lehtiä vaatteistaan. ”En usko sen olevan sinun asiasi”, hän totesi nostaen leukaansa. Irethe yritti katsoa muukalaista pitkin nenänvarttaan, mutta se ei onnistunut, koska tämä oli pitempi.

”Oletko kenties joku lainrikkoja?” mustatukkainen vento kysyi kohottaen toista kulmakarvaansa. ”Tämä on kuninkaan maata, ja häntä voisi kiinnostaa mahdolliset pakosalla olevat ryöstelijät ja murhamiehet.”

”Näytänkö minä ryöstelijältä tai murhaajalta?” Irethe kysyi niin koppavasti kuin tilanteen puitteissa osasi, kääntäen selkänsä muukalaiselle. ”Jos kuningas saa tietää tästä, hän saattaisi hirtättää sinut siitä hyvästä, että syytät minua mokomasta.”

”Et siis tiedä, että kuningas on kuollut”, nuori mies totesi synkästi. ”Et taida olla kotoisin täältäpäin.”

Nyt oli Irethen vuoro aukoa äänettömästi suutaan. Hän käännähti takaisin toiseen ventoon päin. Hänen ei tarvinnut teeskennellä hämmästystä. ”Tuathandin kuningasko kuollut? Milloin?”

”Hänet murhattiin kaksi viikkoa sitten”, muukalainen jatkoi kylmällä äänellä, tummat silmät suunnattuina Iretheen, lukien tämän jokaista reaktiota. Mutta Irethe oli näkevinään oudon välkkeen tämän näennäisen tunteettomassa katseessa; kuin muukalainen olisi yrittänyt piilotella sisällään jotain. ”Luulisi, että koko valtakunta olisi kuullut siitä jo nyt.”

”Hyvä on sitten”, Irethe vastasi. ”En ole Tuathandista. Saavuin tänne äskettäin. Mutta mitäs siitä sitten? Onko valtakuntaan jalallaan astuminen nykyään kiellettyä?”

”Ties vaikka olisit itse kuninkaan murhaaja”, muukalainen murahti. ”Tämä paikka on täsmälleen kahden viikon kävelymatkan päässä Thataalista.”

”No, silloinhan sinä voisit yhtä hyvin olla syyllinen”, Irethe naurahti. ”Minä tulin lännestä. Sinulla ei ole mitään perää syyttää minua mistään.”

”Miksi sitten olit piilossa?”

Irethe ei vastannut. Muukalainen hymyili ilkikurisesti. ”Hyvä on. Älä sano mitään. Suoraan sanottuna minua ei edes kiinnosta. Olen matkalla länteen, eikä minulla ole mitään aikomuksia viedä jokaista tapaamaani matkalaista Thataalin oikeuden eteen syytettynä kuninkaan murhasta. Mutta jos sallit, että varoitan sinua; kun seuraavan kerran menet pusikkoon piileskelemään, mieti ensin, onko sinulla jokin syy niin tehdä.”

Hän lähti kävelemään ripeään tahtiin kohti vuoristosolaa.

Irethe tuijotti tämän perään hämmästyneenä, räpytellen silmiään. Muukalainen oli röyhkeä, mutta hänessä oli jotain puoleensavetävää ja erittäin salaperäistä. Ja hän kulki sen näköisenä, kuin olisi itsekin lähtenyt jostain arvokkaasta suvusta, kenties jopa Thataalin hovista.

Tyttö alkoi tajuta, että oli juuri jättänyt Kenrianille täydellisen johtolangan – jos muukalainen tapaisi Helroddessa etsintäpartioita, mikä oli lähes varmaa, hän osaisi antaa Irethen tarkan sijainnin Kenrianille. Silloin Tuathandia ei voisi enää sulkea etsintöjen ulkopuolelle, vaikka metsävennot olivatkin haluttomia astumaan itäisten sukulaistensa maaperälle.

”Odota!” Irethe huusi, nosti hameensa helmat ylemmäs jotta pääsisi juoksemana kovempaa ja lähti etääntyvän, mustan matkalaisen perään. Tämä pysähtyi ja kääntyi katsomaan kalvennutta Iretheä.

”Mitä nyt?” hän kysyi, näyttäen hitusen huvittuneelta. Ikään kuin Irethen touhu olisi ollut hänestä jotenkin lapsellista ja hän olisi itse ollut mokoman yläpuolella.

”Helrodde – oletko menossa Helroddeen?”

Vento kääntyi kokonaan ympäri ja kohautti olkapäitään. ”Itse asiassa minulla ei ole mitään päämäärää. Valitsin Helrodden täysin sattumanvaraisesti.”

Irethe harkitsi tarkasti, mitä sanoisi. Matkalainen katsoi häntä odottavasti, sama ärsyttävä hymy edelleen huulillaan.

Viimein tyttö valehteli: ”Helrodde ei ole turvallinen näinä päivinä. Siellä on kuolettavan vaarallisia villipetoja vapaana, ja minä olen yksi niistä monista metsävennoista, jotka pakenevat sieltä. En todellakaan suosittele sinne menemistä.”

Muukalaisen reaktio oli varsin erilainen kuin Irethe oli odottanut. Ensin hän näytti synkkenevän, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastui, kuin olisi saanut hyvänkin idean. Sitten hän mitä ilmeisimmin tajusi peittää tunteensa ja ilmeettömyyden verho laskeutui jälleen hänen kasvojensa eteen.

”Niinkö?” hän vastasi, kääntyen jälleen poispäin. ”Osaan kyllä pitää huolen itsestäni.”

”Mutta – ”

Muukalainen jatkoi matkaansa länttä kohti.

”Älä mene”, Irethe kuiskasi, miettien jotain keinoa jolla saisi matkalaisen muuttamaan mielensä. Totuuden kertominen käväisi hänen mielessään, mutta tuntematon voisi saada siitä ties miten hulluja ajatuksia. Puoli totuutta saisi riittää.

”Minua etsitään”, Irethe huusi tämän perään. Vento pysähtyi oitis, seisoi hetken aloillaan, kääntyi vielä kerran viitta hulmahtaen ja harppoi pitkin askelin neidon eteen.

”Etsitään?” hän kysyi.

”Niin. Ja he eivät saa saada minua kiinni”, Irethe selitti.

”Ketkä?”

Irethe ei vastannut.

Muukalainen huokaisi. ”Jotkut siis etsivät sinua, ja olet paennut Helroddesta jotta he eivät löytäisi sinua, ja piilouduit minulta, jotta en voisi ilmiantaa sinua heille. Niinkö?”

Irethe nyökkäsi, pidätellen hengitystään. Jännitys kutitteli häntä.

”Minne ajattelit mennä?” matkalainen kysyi harkitsevasti, ilmeisesti punniten eri vaihtoehtojaan.

”Tuathandin itäpuolelle”, Irethe vastasi rehellisesti.

”Sinne et voi mennä. Päätyisit partioivien vartijoiden käsien kautta Thataaliin, ja sinua voitaisiin todella syyttää peräti kuninkaan murhasta. Tai mistä hyvänsä – viranomaiset etsivät aina keinoja, joilla voivat heittää Tuathandiin tunkeutuvia metsäventoja vankilaan.” Muukalainen pudisti päätään. ”Ja eteläänkään et voi mennä, sillä ihmiset löytäisivät sinut ja polttaisivat sinut roviolla noitana tai muuna paholaisen avustajana. He pitävät sellaisina kaikkia, jotka kuuluvat eri rotuun.” Hän käänsi katseensa vasemmalle, jossa Thindiazin vuorijono jatkui kaukaisuuteen harmaana juovana, joka erotti vihreän ruohokentän ja sinisen taivaankannen. ”Jäljelle jää pohjoinen.”

Irethe nielaisi. Muukalainen tuntui avuliaammalta kuin aluksi, ja nyt kun hän oli alkanut miettiä eri suuntia, joihin tyttö voisi paeta, hän vaikutti itse asiassa varsin huomaavaiselta ja älykkäältä.

”Pohjoisessa on valtavia, asumattomia erämaita niin Erottavien vuorten itä- kuin länsipuolellakin. Siellä voisi asua koko elämänsä tapaamatta ketään muuta. Taivaanrannan vuorten varjossa on suuria viljelyyn sopivia alueita siinä missä jääkenttiäkin.”

”Tarkoitatko, että minun pitäisi mennä sinne?”

”Jos tahdot pois metsäventojen ulottuvilta – tai kuka hyvänsä perässäsi onkaan – se on ainut järkevä paikka. Voisit löytää jonkun mukavan pienen syrjäkylän, ja...”

”...Ja?”

Muukalainen pudisti päätään. ”...Ja tehdä, mikä sinua ikinä kiinnostaakaan.”

”Aiotko sitten itse mennä Helroddeen?”

”Aion”, muukalainen totesi vilkaisten jälleen vuorisolaa. ”Mutta älä huoli, en kerro kenellekään tavanneeni sinut.”

Irethe painoi katseensa maahan. ”Kiitos”, hän mutisi nöyrästi. Se oli jotain, mitä hän ei ollut ikinä tehnyt ennen.

Nuorukainen astui aivan hänen viereensä, otti tämän leuasta kiinni ja kohotti tämän kasvot takaisin omiaan kohti. Hän hymyili, tällä kertaa aidosti iloisesti. ”Tosin en vielä pitkään aikaan. Jos aiot mennä pohjoiseen, tarvitset oppaan ja suojelijan. Siellä elää susia, petoja ja ties mitä hirviöitä, ja maantierosvot väijyvät joka paikassa. Helrodde ei mene mihinkään, mutta sinä et selviä kahta päivää kauempaa jos suunnistat Taivaanrannan vuoria kohti. Ja mikään metsä tuskin ansaitsee samanlaista kohtelua kuin sinun kaltaisesi neitonen.”

Irethe räpäytti silmiään. Toisen vennon sanat upposivat hitaasti hänen tajuntaansa, ja hän ensin kalpeni entisestään ja sitten punastui kuin retiisi. Muukalainen naurahti, päästi irti ja astui taaksepäin.

”Mikä on nimesi?” hän kysyi. Irethe tyytyi mutristamaan huuliaan, ja muukalainen vain jatkoi nauramistaan.

”Entäs omasi?” tyttö heitti kysymyksen takaisin.

”Älä kuvittele, että minä kerron sitä ennen kuin sinä kerrot omaasi”, nuorukainen vastasi virnistäen. ”Tule – meillä on pitkä matka edessämme.”

Sitten hän lähti kohti pohjoista. Irethe pudisti päätään, vilkaisi vielä kerran solaa, josta oli tullut, ja lähti sitten tämän perään.


Luku 5
Kuolleistamanaajan lumous


Megethrad ja Irethe kulkivat yhdessä pohjoista kohti ripeää vauhtia. He kulkivat jylhien vuorten pitkissä varjoissa maaperällä, joka ei ollut niin karua ja kivikkoista kuin ylempänä vuorten rinteillä, mutta ei niin ruohikon ja kukkaniittyjen peittämää kuin idässä, heidän oikealla puolellaan levittäytyvä Tuathand. Sää huononi sitä mukaa kun he etenivät, ja ruska alkoi tarttua kasveihin. Nurmikentät kellastuivat hiljalleen, ja ne harvat koivut, joita siellä kasvoi, alkoivat puhjeta kymmeniin kirkkaisiin sävyihin, jotka laikuttivat harmaata ja vihreää maisemaa.

Irethe puhui heidän kummankin edestä, ja Megethrad pysytteli enimmän aikaa vaiti. Metsävento kyseli kumppaniltaan sitkeästi kaikkea mahdollista; mistä tämä oli kotoisin, miksei tämä suostunut kertomaan hänelle enempää, ja ennen kaikkea, mikä hänen nimensä oli. Joihinkin kysymyksiin Megethrad vastasi lyhyesti ja moniselitteisesti, toisiin ei ollenkaan. Irethe ei saanut ongittua hänestä irti juuri muuta kuin sen, että hän oli mitä ilmeisimmin Thataalista kotoisin. Sitäkään Megethrad ei suoraan myöntänyt.

Megethrad suhtautui ristiriitaisesti kauniiseen nuoreen naiseen, joka hänen seuraansa oli liittynyt. Toisaalta Irethen jatkuvat kysymykset ärsyttivät häntä, mutta toisaalta häntä mietitytti, mitä niin kaunis ja ilmiselvästi ylhäinen vento oikein saattoi paeta. Hän otaksui mielessään, että kyseessä oli mahdollisesti jonkinlainen salaliitto, ja että tyttö oli kärsinyt suurta vääryyttä korkeasta asemastaan johtuen.

Megethrad kulki suurimman osan aikaa kymmenisen metrin päässä Irethen edellä, erittäin tietoisena ventotytön arvioivista katseista jotka häneen suuntautuivat. Osaksi tytön käyttäytyminen, mitä hän piti hieman lapsellisena, sai hänet huvittumaan, mutta osaksi hän oli myös varsin imarreltu kaikesta siitä huomiosta, mitä sai osakseen. Se oli hänelle täysin uutta. Ajoittain Irethe sai jopa johdettua hänen synkät, isäänsä koskevat ajatukset valoisempiin aiheisiin, ja siitä hän oli tälle kiitollinen vaikkei sitä voinutkaan ääneen kertoa.

”Minkä tähden aiot mennä Helroddeen, kun tämä on ohi?” Irethe kysyi eräänä sumuisena iltana, kun he etsiskelivät erämaasta sopivaa nukkumapaikkaa.

Megethrad ei vastannut, mutta hän ajatteli Arkkidemoneja. Ennemmin tai myöhemmin ne hyökkäisivät Helroddeenkin, mahdollisesti jopa ennemmin kuin Tuathandiin, ja silloin hänen olisi oltava siellä.

Tuona iltana he olivat matkanneet yhdessä kolme kokonaista päivää ja nukkuneet vieretysten kolme yötä.

”Tuolla on metsikköä”, Megethrad totesi jättäen huomiotta Irethen kysymyksen ja osoitti eteenpäin. ”Siellä on varmaankin sammalta, tai ainakin jotain tätä” – hän potkaisi kovaa maaperää – ”pehmeämpää. Nukutaan siellä.”

Irethe mutristi huuliaan. Hän ei aikonut antaa vielä periksi. ”Jos sinulla ei ole mitään varsinaista päämäärää, miksi lähtisit Helroddeen?”

”Miksi en menisi?”

”Maailmassa on mukavampiakin paikkoja.”

”Niinpä kai”, Megethrad totesi ivallisesti, ”mutta nyt onkin äänessä metsävento joka pakeni sieltä takaa-ajajat kintereillään. Minulla on syyni mennä sinne.”

Irethe huokaisi. ”Epäilemättä.” Hän nopeutti vauhtiaan jotta saavuttaisi Megethradin ja voisi katsoa tätä silmiin. ”Kuinka pitkälle aiot saattaa minut?”

”Niin pitkälle kuin tahdot”, ventoprinssi vastasi vilpittömästi.

”Mitä jos haluan ylittää Taivaanrannan vuoret?”

Megethrad naurahti. ”Et halua ylittää niitä enää, kun olet nähnyt, miten korkeat ne ovat.” Hän itse kuitenkin mietti, mitä niiden takana oikein mahtoi olla. Kaikki demonit joista hän oli löytänyt mainintaa, asustivat pohjoisessa, ja hän epäilikin vahvasti että vuorten takana voisi olla jonkinlainen portti, josta ne tulivat kuolevaisten maailmaan. Jo nyt hän saattoi nähdä silmissään pimeyden valtakunnan, joka Taivaanrannan vuorten takana vartoi.

He saavuttivat metsikön. Megethrad avasi Irethen nyytin – tyttö oli laittanut hänet kantamaan sitä – ja levitti sen peitteeksi sammaleelle. Hän itse istahti maahan, kääriytyi viittaansa ja nojasi käppyräistä mäntyä vasten. Irethe kömpi peittonsa alle.

”Sammal on kosteaa”, hän nurisi.

”Sehän ikävää”, Megethrad vastasi ja sulki silmänsä. Ei kestänyt kauaa ennen kuin hän nukahti.

Irethe ei vielä saanut unta. Hän oli kyllä tottunut nukkumaan ulkosalla, sillä Helroddessa hän oli monesti uinahtanut jopa puun oksalle jo ennen pakomatkaansa. Mutta taivasalla nukkuminen oli jotain, mihin hän ei osannut sopeutua. Tiheässä metsässä taivasta harvemmin näki muualta kuin kaupungista. Se oli niin iso, että se ahdisti hieman Iretheä, eikä hän katsonut siihen mielellään – mikä oli vaikeaa tässä avarassa maassa.

Sen sijaan hän katsoi Megethradia. Hetken hänen päänsä tyhjeni kysymyksistä, kun hän katseli komean nuorukaisen nukkuvia kasvoja. Pojan rinta kohoili rauhallisen hengityksen tahdissa, ja hänen sieraimensa värähtelivät välillä. Irethe mietti, mistä tämä mahtoi nähdä unta.

Häntä pelotti ajatella, miten kiintynyt oli matkakumppaniinsa jo nyt. Irethe ei tiennyt edes tämän nimeä, ja oli tavannut tämän ensimmäistä kertaa kolme päivää aiemmin, mutta silti hän mietti jo, miten saisi tämän jäämään luokseen pitemmäksi aikaa. Hän tiesi ajatuksen olevan typerä, mutta ei mahtanut sille mitään. Hänellä oli oikeus unelmoida.

Irethe ei ollut koskaan rakastunut, mutta ei osannut enää pitää lukua kaikista niistä, jotka olivat rakastuneita häneen. Hän mietti, mahtoiko se tuntua tältä. Häntä piinasi se tosiseikka, että Megethrad ei ollut osoittanut mitään lempeitä merkkejä häntä kohtaan, lukuun ottamatta ehkä sitä, että oli lähtenyt saattamaan tätä ties kuinka kauas pohjoisen vaarojen keskelle. Hän hymyili harvoin, ei katsonut Iretheä silmiin eikä kääntyillyt katsomaan, oliko tyttö vielä hänen perässään.

”Mitä sinun päässäsi oikein liikkuu?” Irethe mumisi itsekseen katsellen tyynesti uinailevaa Megethradia. ”Kuka sinä edes oikein olet?”

Mustatukkaisen vennon huulille kohosi heikko hymy, mutta hänen silmänsä eivät avautuneet. Irethe säikähti, painoi äkkiä päänsä sammaleeseen ja teeskenteli nukkuvaa.

Hän makasi hiljaa aloillaan hetken aikaa, eikä mitään kuulunut.

Mutta juuri kun hän oli oikeasti nukahtamassa, hän tunsi hellän kosketuksen poskellaan.

* * *

Seuraavana aamuna herätessään Irethe oli varma, että oli uneksinut sen. Megethrad oli yhtä etäinen kuin ennenkin, ja patisteli häntä nousemaan ylös jotta he pääsisivät jatkamaan matkaa.

Mutta sinä päivänä Irethestä tuntui, että Megethrad vastaili hänen kysymyksiinsä hieman avoimemmin ja hymyili hieman enemmän.

Illalla he kulkivat harvassa koivumetsässä. Auringon viime säteet kultasivat jo ennestään kultaisia lehvästöjä. Varjot olivat sysimustia ja pitkiä, luoden täyden vastakohdan ruskan hohdolle.

Silloin Irethe rohkaisi mielensä ja kysyi suoraan: ”Olenko minä sinusta kaunis?”

Megethrad pysähtyi ja katsoi Iretheä olkansa yli. ”Mitä?”

”Kuulit kyllä”, Irethe vastasi katsoen poikaa silmiin. Hän tunsi poskiensa kuumottavan, mutta yritti olla piittaamatta siitä.

Megethrad avasi suunsa, sulki sen ja avasi sen jälleen. Hän laski katseensa maahan ja mumisi jotain niin hiljaa, että Irethe ei kuullut sanaakaan.

”Mitä?” hän kysyi, astuen lähemmäs.

”Sinä...” Megethrad kohotti katseensa ja rykäisi. Hänenkin kasvonsa alkoivat punertaa. ”Sinä olet kauneinta, mitä olen ikinä nähnyt.”

He seisoivat siinä hetken aikaa, tuijottaen toisiaan. Megethradin mieleen kohosi elävästi edellinen kerta, kun he olivat katsoneet toisiaan niin pitkään – se olikin ollut ensimmäinen kerta kun he olivat toisensa nähneet.

”Kiitos”, Irethe mutisi hämmentyneenä.

”Ole hyvä”, Megethrad vastasi.

He seisoivat siinä vielä hetken. Sitten Megethradin kasvoille levisi ilkikurinen virne.

”Mikä sinun nimesi on?” hän kysyi.

”Senhän sinä haluaisit tietää”, Irethe tuhahti, nosti päänsä pystyyn ja käveli pojan ohi pidätellen hymyä, joka väkisinkin yritti tunkea hänen kasvoilleen.

Megethrad räpäytti silmiään ja kääntyi katsomaan poispäin kävelevää tyttöä. Hän oli kertonut totuuden, ja mietti nyt, oliko se ollut kovin järkevää.

Sitten hän päätti heittää järkevyyden pellolle, juoksi Irethen viereen, tarrasi tämän käsivarteen ja käänsi tämän itseään kohti.

”Ja minä tarkoitin sitä”, hän kertoi. ”Sinä todellakin olet kauneinta, mitä olen ikinä nähnyt. Tai ainakin mitä muistan nähneeni.”

Irethe painoi päänsä. Ajatukset risteilivät hänen mielessään verkkaisesti, kuin ne olisi valeltu siirapilla.

Megethrad kietoi kätensä metsävennon ympärille ja suuteli tätä. Tämä ei vastustellut, mutta hämmentyi entisestäänkin.

Sitten he irtautuivat, astuivat erilleen ja katselivat hämillään kuka minnekin; Irethe puita, Megethrad saappaitaan.

”On jo myöhä. Ruvetaan nukkumaan”, Megethrad totesi hetken kuluttua. Irethe nyökkäsi myöntävästi.

He asettuivat makuulle vierekkäin ja katselivat lehtikaton läpi tähtiä myöhään yöhön.

Muutaman tunnin kuluttua Irethe kääntyi katsomaan poikaa aikoen sanoa jotain, mutta nähdessään tämän nukahtaneen sulki suunsa, käänsi kylkeä ja nukahti itsekin.

* * *

Yöllä Megethrad näki painajaisen.

Hän hiipi kuninkaallisen palatsin pimeillä käytävillä pitkä, terävä tikari kädessään. Hän availi yksitellen käytävän varrella olevia ovia, mutta mutisi jokaisen kohdalla: ”Ei täällä... ei täällä... ei täälläkään...”

Sitten hän avasi käytävän päässä olevan oven, ja näki siellä isänsä nukkumassa.

”Täällä.”

Hän hiipi vuoteen viereen, kohotti tikarin ja iski.

Hän heräsi hätkähtäen ja pomppasi istualleen. Hikipisara valahti hänen poskelleen.

Linnut lauloivat lähistöllä ja kirkas auringonpaiste valaisi metsikköä. Irethe seisoi vähän matkan päässä selin häneen, vetämässä ylleen eri paitaa joka hänellä oli ollut päällään. Ensin Megethrad ajatteli, että hänkin tarvitsisi vaihtovaatteita, ja sitten hänen unenpöpperöiseen mieleensä upposi, mitä hän oikein katseli.

Irethe kai kuuli jotain, sai vaatekappaleen ylleen ja käännähti ympäri. Megethrad räpäytti silmiään, mutta ei yrittänytkään selitellä mitään.

”Sinä...” Irethe aloitti kulmiaan kurtistaen, mutta ei saanut sen enempää vihaisia moitteen sanoja suustaan vaan purskahti nauruun. Megethrad huokaisi helpotuksesta ja kömpi seisaalleen kiittäen onneaan, että tyttö oli suhtautunut tällä tavoin.

”Anteeksi”, hän mutisi nolona.

Irene tirskahti vielä kerran ja heitti nyyttinsä olalleen. ”Lähdetään”, hän sanoi iloisesti. ”On jo puolipäivä, senkin unikeko.”

Niinpä he jatkoivat matkaa. Metsä jäi pian taakse ja he saapuivat korkeampaan ja niukkakasvuisempaan maastoon. Sieltä näki hyvin kauas, mutta silti näköpiirissä ei ollut liikettä. Tuathandin tasangot olivat täällä pohjoisessa kumpuilevampia ja karumpia, ja ruohokentät olivat jo varsin kellastuneita. Megethrad ja Irethe kulkivat suurten kivenlohkareiden ja korkeiden jyrkänteiden lomassa, ja matkanteko kävi hankalammaksi. Megethrad tarjosi apuaan Irethelle monta kertaa kun vastaan tuli jokin hankala rinne, jonka yli piti kiivetä, tai hankala laskeutuminen kuilun pohjalle, mutta metsävennolle ei tuottanut hankaluuksia edetä hankalissa paikoissa, ja välillä hän suorittikin vaikeita paikkoja nopeammin kuin Megethrad.

Tämä jatkui vielä muutaman päivän, ja nuo kaksi tulivat aina vain läheisemmiksi. Megethradin mieltä varjosti yhä varjo, mutta hän onnistui pitämään sen kaukana ja saattoi ainakin teeskennellä hilpeämpää kuin todella oli. Hän tahtoi nauttia ja nautti tytön seurasta.

Niinpä isku tuli sitä kovempana, kun heidän matkalleen tuli loppu.

Sinä päivänä oli niin sumuista ja pilvistä, että avarassa maassa näki tuskin eteensä. Maasto oli edelleen hankalaa, ja niinpä eteneminen oli lähes mahdotonta. He eivät edes yrittäneet jatkaa matkaa kovin nopeasti, vaan etsivät kaikessa rauhassa helppoa reittiä harmaan udun keskeltä.

”Tämä on aavemaista”, Irethe sanoi. ”Näen hädin tuskin omat käteni.”

”Outoa”, Megethrad mutisi itsekseen. ”Tuathandissa on harvoin sankkaa sumua.” Hän kohotti kasvonsa näkymättömiin hälvennyttä taivasta kohti ja sulki silmänsä. Hän saattoi jo tuntea epätoivon aaltojen hyökyvän hänen sydämensä ympärillä. ”Tämä ei ole luonnollista.”

”Mitä?” Irethe kysyi, kääntyen Megethradia kohti.

”Tämä on paholaisen työtä”, Megethrad totesi. Häntä pelotti. Oliko lähistöllä Arkkidemoneja? Vai oliko hän vain vainoharhainen?

”Äläs nyt”, Irethe vastasi hermostuneena. ”Se on vain sumua.”

”Tuathandissa ei ole sumua”, Megethrad ärähti. ”Mutta pohjoisessa on kyllä demoneja. Ja minulla ei ole edes miekkaa…” Hän yritti miettiä loitsun, josta voisi olla hyötyä, mutta ei saanut mieleensä yhtään – ihan kuin kauhu olisi tyhjentänyt hänen muistinsa.

”Miekkaa? Luuletko tosiaan, että voisimme joutua… taistelemaan?” Irethen ääni värisi särkymisen partaalla. Megethradia kirpaisi ajatus siitä, mihin vaaraan hän oli tytön saattanut.

”Älä huoli”, hän sanoi, astellen Irethen viereen ja kietoen käsivartensa lohduttavasti tämän ympärille. ”Kaikki kyllä kääntyy parhain päin.”

Hänelle vastasi vieras ääni sumusta. ”Niinkö? Sitä toivon minäkin. Mutta kenen kannalta?”

Irethe tunnisti äänen. Hän säpsähti suoraksi. ”Kenrian!”

Sumusta asteli tumma hahmo, jonka yksityiskohdat olivat vielä usvan peittämät. ”Irethe! Pysy paikallasi. Olen tullut auttamaan sinua.”

”Auttamaan?” Irethe sähähti hahmoa kohti. ”Minä en mene takaisin Helroddeen. En ikinä!”

Kenrian naurahti ivallisesti. ”Menet, jos se minusta riippuu.” Hän astui vielä yhden pitkän askeleen heitä kohti, ja hänen piirteensä erottuivat paremmin. Hän oli pitkä ventomies, Megethradiakin lähes päätä pitempi. Hänellä oli vihreät metsämiehen vaatteet ja itsevarma olemus tuikkivista silmistä rentoon asentoon. Hänen perässään tuli kolme samanlaiseen asuun pukeutunutta ventometsästäjää, joilla oli lyhyet miekat ja jouset valmiina. ”Yerian on ollut huolissaan. Miten sinä saatoit lähteä niin vain? Etkö ajatellut yhtään isäsi tunteita?”

”Hän ei ajatellut minun tunteitani”, Irethe tokaisi. Megethrad katsoi vuorotellen miehiin ja tyttöön, yrittäen saada tilanteesta selkoa.

”Ja kuka tämä on?” Kenrian tuhahti kääntäen katseensa Megethradiin. ”Hänenkö vuokseen karkasit Elämänpuun varjosta? Tuon… tuathan!” Hän sylkäisi sanan suustaan.

”Varo sävyäsi”, Megethrad ärähti.

”Tai mitä?” Kenrian naurahti. Hänen seurueensa astui uhkaavasti Megethradia kohti. ”Juokset karkuun? Valitettavasti tilanne on minun hallussani, ei sinun. Minä vien Irethen pois, ja sinä saat kiittää onneasi jos jätän sinut henkiin.”

Megethrad ei sanonut mitään. Hän arvioi mahdollisuuksiaan neljää täysikasvuista, aseistettua ventoa vastaan. Ne olivat olemattomat.

”Mutta ensin…” Kenrian katsoi silmä kovana prinssiä. ”Kuka olet? Näytät tutulta.”

Megethrad nielaisi. Ei olisi ihme, jos Helrodden tärkeimmän miehen veli tuntisi Tuathandin kruununperillisen, tai entisen sellaisen. Megethradkin tunnisti nyt Kenrianin, vaikka ei ollut tätä koskaan tavannut. Hän oli kuullut puhuttavan legendaarisesta Helrodden metsämiehestä Thataalissa asti.

Yhtäkkiä Kenrianin silmät suurenivat. Megethrad ymmärsi metsävennon tunnistaneen hänet, ja luki tämän kasvoilta että tämä tiesi ainakin jotain Thataalin tapahtumista.

”Aivan”, prinssi sanoi. Hän tunsi äkillistä mielihalua paljastaa itsensä. Olisi parempi, että Irethe kuulisi sen hänen kuin Kenrianin huulilta. Hän suoristi selkänsä ja katsoi Kenriania silmiin. ”Minä olen Tuathandin kruununperillinen, prinssi Megethrad.” Hänen silmänsä kapenivat. ”Ja kyllä – mitä huhuja oletkin kuullut, ne pitävät paikkansa. Minä surmasin isäni, kylmäverisesti, ja pakenin Thataalista.” Hän hymyili ivallisesti, tietämättä ivasiko itseään vai Kenriania. Hän oli hyvin tietoinen Irethen kauhistuneesta ilmeestä tytön tuijottaessa häntä. ”Mitä aiot tehdä? Viedä minut oikeuden eteen? Tappaa minut?” Ajatus melkein sai hänet nauramaan. ”Sehän olisikin sopiva loppu tarinalleni.”

Kenrian veti oman miekkansa esiin. Hänen ilmeensä oli tuima. ”En tiennytkään, että olit mennyt niin pitkälle pahuudessasi, mutta jos olisin tiennyt, en olisi ihmetellyt. Pimeisiin kammioihin sulkeutumisesta ei voi seurata mitään hyvää.”

Tämä sai Megethradin sävähtämään. Hän oli tehnyt pahan virhearvion.

”Ja nyt…”

Yhtäkkiä kaamea, pahuutta huokuva nauru kajahti viiden vennon yläpuolella. Se oli matala ja ivaava, eikä missään nimessä inhimillinen.

”Mitä nyt?” Kenrian ärjäisi vihastuneena. Hänen vartijansa katsoivat hermostuneena ympärilleen. Megethrad tiesi ehkä viisikosta parhaiten, mitä odottaa. Irethe oli pyörtymisen partaalla.

”Teet hätäisiä päätöksiä, Kenrian”, jylähti ääni. ”Sanoisin, että tilanne on minun, eikä sinun, hallussani. Pudottakaa aseenne!”

Siinä samassa kolmen metsävennot kourat avautuivat ja näiden aseet putosivat kilahtaen kivikkoon.

”Painukaa polvillenne. Te kaikki!”

Vennot tunsivat, kuinka jokin näkymätön taivutti heidät kumarrukseen. Kuin ilma olisi jäykistynyt heidän ympärillään ja muovannut heidät uuteen asentoon.

”Mitä tämä on?” Kenrian murisi.

Irethe vilkaisi Megethradia. Hänen silmistään paistoi hätä ja kauhu. ”Niin – mitä tapahtuu?” hän kuiskasi. Megethrad pudisti päätään, tietämättä mitä olisi vastannut.

”Sallinette että esittelen itseni”, julma ääni sanoi. Vennot näkivät sumun keskellä vielä yhden hahmon, joka lähestyi heitä. Megethrad kiitti onneaan, koska se oli ihmisen mittainen.

Sumu hälveni varjohahmon ympäriltä, paljastaen, kuka puhui. Se oli mustiin viittoihin pukeutunut vanha mies, jonka pitkä, valkoinen parta roikkui lähes vyötäisillä. Hänen samanväriset hiuksensa ja viiksensä olivat suunnilleen yhtä pitkät. Hänen kasvojensa ilmettä oli mahdoton lukea, mutta hänen silmänsä leiskuivat pahansuopuutta. Hän nojasi pitkään, mustaan puusauvaan, jonka päähän oli kiinnitetty sarvekas hevosen pääkallo, ja hänen musta kaapunsa oli koristeltu purppuraisin riimukirjaimin.

Megethrad osasi lukea niistä muutaman. Ja kauhukseen hän huomasi, että useampi kuin yksi riimu oli Arkkidemonin nimi.

”Minä olen Thor’Khazar, kuolleistamanaaja”, mies ilmoitti. Hän oli mitä ilmeisimmin ihminen, mutta hän löyhkäsi kuolemalle ja pahuudelle. ”Arkkidemonien tähän maailmaan kutsuja. Yhdelle teistä tämä kertoo enemmän kuin muille.” Hän katsoi merkitsevästi Megethradiin. ”Nouskaa.”

Lumous päästi irti ja vennot nousivat jaloilleen, murtunutta Iretheä lukuun ottamatta. Megethrad tarttui tämän käsiin ja nosti tämänkin ylös.

”Aah”, kuolleistamanaaja huokaisi. ”Rakkautta.” Hänen silmänsä leimahtivat, ja hänen äänensä sarkasmi olisi syövyttänyt reiän teräkseen. ”Sitä en osaa edes kaivata.”

Sitten hän katsoi Kenrianiin. ”Sinua ei täällä tarvita. Kuole, tai nuku, kuten parhaaksi näet.”

Kenrian apureineen lysähtivät maahan Thor’Khazarin viimeisen sanan myötä. Megethrad tarrasi Iretheen tiukemmin, tukien tätä vaikka oli itsekin hermoromahduksen partaalla.

”Ja rakas Irethe… Mihin oletkaan sotkeutunut?” musta velho sanoi. ”Sinuakaan ei täällä tarvita. Vielä. Nuku.”

Megethrad kauhistui, mutta ennen kuin ehti muistaa edes ensimmäistä tavua vastaloitsusta, Irethe veltostui hänen käsivarsillaan.

”Päästä irti, Megethrad”, Thor’Khazar komensi. ”Hän ei ole kuollut, uinuu vain.”

Megethrad odotti, että näkymätön voima olisi pakottanut hänet päästämään irti, mutta tällä kertaa kuolleistamanaaja olikin vain antanut käskyn eikä käyttänyt taikuutta. Megethrad ei totellut.

”Miten vain.” Thor’Khazar huokaisi. ”Sinä tulet mukaani.” Hän hymyili pirullisesti. ”Seuraa.”

Pimeys hyökyi Megethradin ylitse, ja hän kadotti kaiken yhteyden maailmaan. Viimeinen, mitä hän näki, oli Irethen kalpeat, nukkuvat kasvot.



Jatkuu...

Megethrad Musta (luvut 6-10)