Lohikäärmeen lento

Aurinko oli laskemassa. Sen väri oli oranssin ja kullan sekoitus, joka kattoi metsän latvuston ja muutti sen kirkkaista vihreän sävyistä syvempiin punaisen ja keltaisen kimaltaviin kirjoihin. Pilvet roikkuivat taivaalla raskaina mutta palasiksi revenneinä, kuin jättiläisen käsien silpomina. Ne olivat toiselta puolelta tumman sinertävänharmaita ja toiselta puolelta auringon valopyörän kultaamia. Koivujen valkeat pinnat kuulsivat metsän siimeksessä mustien raitojensa viiruttamina kuin vaeltavat aaveet, jotka olivat seisahtuneet ihailemaan kaunista auringonlaskua. Ne peittivät mäet ja notkot, reunustivat metsäpuroja ja kipusivat kaukaisten vuorien rinteille kuin äärettömän suuri vihreiden sotureiden armeija, armeija joka kuhisi elämää. Hyönteisten joukot ryömivät ruohikossa, puiden lehdillä, maan alla ja lensivät metsän yläpuolella läpinäkyvillä siivillään. Oravat, jänikset ja ketut juoksentelivat kukin omilla teillään etsien leposijaa yöksi ja hakien ruokaa ennen nukkumaan käymistä. Puut itsekin tuntuivat elävän, kun hento tuulenpuuska sai niiden oksat viittomaan toisilleen ja lehdet kuiskimaan sanoja tuntemattomilla kielillä.

Varjot pitenivät ja tummenivat. Kulta muuttui verenpunaksi, aurinko katosi puolittain kaukaisen vuoren rinteen taakse, ja metsän vihreys syveni arvokkaammaksi, saaden öisiä sinertävän sävyjä. Eläimet alkoivat kadota näkyvistä koloihinsa, ja tuulikin seisahtui, antaen puille öisen leponsa. Yö saapui hiipien, yllättäen päivän elämän. Oli aika käydä nukkumaan.

Oli minun hetkeni.

* * *
Draco Arenius - Muinainen quanzalainen taruhirviö. Lentävä käärme, joka muistuttaa tarustoja ja lauluja Mathaer-lohikäärmeestä. Myös Tuathandissa liikkuu myytti, jonka mukaan metsissä elää valtavia käärmemäisiä olentoja, jotka lentävät öisin ilman minkäänlaisia siipiä. Draco Areniuksesta on lukuisia havaintoja, mutta silminnäkijät ovat harvoin luotettavia. Asoghénin oppineet kieltävät tällaisen olennon olemassaolon. Viimeisin havainto on kuuden vuoden takaa, jolloin eräs maalaispoika Kartoittamattoman rajoilla väitti nähneensä "vihreän käärmeen lentävän kotitalonsa yli". Muita nimiä: Hatherailther, Marenda, Calanidae.

* * *

Metsän eläimet pieneläimistä karhuihin pitävät minua vartijanaan ja suojelijanaan, vaikka metsästänkin niitä silloin tällöin. Ne ovat liian luottavaisia. Jos tahtoisin, voisin aloittaa yksin sodan niitä vastaan ja tyhjentää koko metsäni elämästä. Mutta en tee sitä, koska rakastan elämän loppumattomien verkostojen kauneutta. Olen perehtynyt tarkasti metsän ravintoketjuun ja hierarkiaan, joka on tarkempaa kuin monilla sivistyneillä valtakunnilla. Jos jokin uhkaisi sitä järjestelmää, puolustaisin sitä henkeen ja vereen. Joten ehkä eläimet ovat oikeassa; minä todella olen jollain tapaa niiden vartija. Mutta en vahdi niitä niiden oman turvallisuuden tähden, vaan itseni tähden. Metsä on myös minun kotini, ja minä olen osa sitä yhtä paljon kuin se on osa minua.

Auringon viimeiset säteet kimaltavat suomuillani. Kultainen väri ei sovi juurikaan yhteen oman, kiiltävän metsänvihreän sävyni kanssa, mutta epäilen, että näytän silti melko komealta ilmestykseltä kiitäessäni taivaiden halki. Muistutan varmaan serpentiininauhaa tai leijaa, jolla pieni lapsi leikkii kieputtamalla sitä ympäri ja ympäri. Kiemurtelen tyhjän päällä ja muodostan ilmaan kuvioita. Kirjoitan omalla ruumiillani muutamia kirjaimia, mutta ne katoavat sitä mukaa kun minä etenen.

Tunnen itseni ylvääksi ja kauniiksi, ja nuoreksikin, vaikka olen vanhempi kuin yksikään allani levittäytyvän metsän puista. Silti olen yhä vetreä ja leikkisä. Usein kaipaan seuraa, tahdon leikkiä ja laulaa jonkun kaltaiseni kanssa, mutta tiedän, että metsästä lähteminen olisi riskialtista. Ihmisten aseet voisivat surmata minut helposti, tiedän sen, ja sen vuoksi ulkomaailma on minulta suljettu. Olen yksinäinen. En ole nähnyt kymmeneen vuoteen ketään, joka vetäisi vertoja minun älykkyydelleni. Ainoastaan kettuja ja hiiriä. Metsässä ei käy matkalaisia.

Tai ei käynyt ennen tätä yötä.

* * *

Aurinko laski vuorten taa, ja pimeys valtasi metsän. Eläimet tuhisivat unissaan ja hyttysten ininä kivisti vaeltajan korvia. Läiskiminen ei auttanut; niitä oli liikaa. "Osaisinpa lentää", hän ajatteli. "Silloin voisin paeta taivaalle, eivätkä hyttyset voisi purra minua."

Hän oli nuori huimapää, jolla ei ollut mitään asiaa tähän metsään eikä oikeastaan minnekään. Ehkä hän oli karannut kotoa, ehkä hänet oli karkotettu rangaistukseksi jostain tavallista pahemmasta kepposesta. Sillä ei ollut väliä. Nyt hän oli täällä, käveli öisen, tuntemattoman erämaan halki mitään pelkäämättä, vaikka hänen ainut aseensa oli tukeva puusauva, jolla hän raivasi tiensä rehevän aluskasvillisuuden läpi. Hän ei tiennyt metsän nimeä, eikä tiennyt, asuiko siellä rosvoja tai hirviöitä. Jos asui, hän taistelisi niitä vastaan.

Hän kuuli kohinaa yläpuoleltaan. Se oli outoa, sillä ilma oli tyyni, eikä mikään kahisuttanut lehtiä. Ääni ei edes kuulostanut tulevan lehvästöstä, vaan sen yläpuolelta. Jokin lensi ilmassa, jokin suuri.

"Hirviöitä siis", nuori matkamies murahti ja tarttui keppiinsä kaksin käsin. "Tulkoot vain."

* * *

Katsoin nuorukaista suoraan silmiin, vaikka minut erottikin hänestä monen metrin paksuinen lehväkatto. Näin halutessani sen läpi kuin se olisi ollut lasia tai pikemminkin kristallinkirkasta, tyyntä vettä. Poika oli peloissaan, mutta ei kehdannut näyttää sitä edes itselleen. Hän oli kovettanut sydämensä.

Puhuin hänelle. Sanoin: "Hyvää iltaa, matkalainen. Olet uskaltautunut vaaralliseen paikkaan, sillä tässä metsässä elää kamalia petoja."

Hän vilkuili hermostuneena ympärilleen näkemättä ketään, selvästikin ihmetellen, mistä ääneni tuli. Hän karjaisi: "Näytä itsesi, mikä kammotus sitten oletkin! Minä en pelkää!"

Hymyilin sisäänpäin. Minulla ei ole oikeita huulia, ja suuni on vääntynyt jatkuvaan käärmeen hymyyn, joten en voinut hymyillä näkyvästi kuin silmilläni. Ne tuikkivat niin kirkkaina, että matkalainen saattoi nähdä ne kuin kaksi tähteä, jotka hohtivat oksaston läpi. "Hyvä on. Jos sitä tahdot, minä näytän itseni."

Syöksähdin suoraan alaspäin ja iskin ruumiini puiden latvustojen kerrosten läpi niiden alla oleviin metsän holveihin. Olin niin suurikokoinen, että kiemurani hädin tuskin mahtuivat mihinkään. Pyrstöni tarttui monestakin kohtaa oksiin, ja minulla oli suuria vaikeuksia tunkea itseäni kokonaan ihmisen nähtäväksi. Hän tuijotti minua suu auki loksahtaneena ja kasvot kalpeiksi valahtaneena, ja sauva putosi hänen veltoista käsistään. Kauhu paistoi hänestä.

"Sanoit, ettet pelkää", sanoin hänelle ystävälliseen sävyyn. Piilotin kaiken ivani, niin ettei se kuulunut äänessäni. "Oletko vielä sitä mieltä?" Nuorukainen änkytti jotain käsittämätöntä. Jatkoin: "Ei ole mitään syytä pelätä. En aio syödä sinua, tai edes tappaa sinua. Selviän hyvin vähällä ruualla, enkä saa tappamisesta mitään nautintoa. Olen ilahtanut seurasta."

Hän vain tuijotti minua. Huokaisin pettyneenä. Hän oli liian peloissaan, jotta hän olisi pystynyt pitämään hauskaa kanssani. Olisin tahtonut viedä hänet öiselle lentoretkelle, kertoa hänelle tarinoita muinaisista valtakunnista, kuunnella maailman kuulumisia, nauraa ja laulaa, mutta hän ei selvästikään kyennyt tekemään mitään niistä. Hän vain seisoi paikoilleen jähmettyneenä.

"En tahdo sinulle pahaa", sanoin.
"Sinä - sinä - sinä - " hän änkytti.
"Hyvä on", sanoin. "Jos mielesi on liian kankea jotta voisit puhua, älä sitten puhu. Mene matkoihisi." Kohosin ilmaan ja lensin tieheni.

Matkustaja jätti sauvansa maahan, kääntyi kannoillaan ja juoksi pois niin kovaa kuin koivistaan pääsi. En nähnyt häntä sen koommin. Sääli sinänsä.