Kuningas tulee kyllä!

Rautatieasema näytti pelottavalta sumussa. Kaukaa valkean udun seasta kurotti kymmeniä tummia raitoja, jotka kulkivat laiturialueen ohitse ja loittonivat toisessa suunnassa leijailevaan utuun. Kun kävelin laiturin betonilattialla ja katsoin sumua, siinä näytti värähtelevän vaakasuoria raitoja kuin alkeellisessa tietokonegrafiikassa. Ajatukseni alkoivat loitota rautatieasemasta. Ehkäpä olinkin vain jossain tietokonepelissä, välianimaatiossa kahden kentän välissä, eksyneenä bittiavaruuden usvaan. Ehkäpä nuo viisi muuta ihmistä, jotka odottivat junaa tällä samalla laiturilla, eivät olleetkaan lainkaan ihmisiä vain vain simuloituja pikselikuvia. Valkoisuuden keskellä he olisivat kyllä käyneet sellaisista siinä missä tumma suorakulmiokin, joka yritti huonolla menestyksellä esittää rautatieaseman päärakennusta.

Junan valot pyyhkivät tyhjyyttä. Kuulin etäistä jyrinää, kuin ukkosta, kun veturi syöksähti tietään pitkin.

"Junat mahtavat olla surullisia, kun niiden täytyy kulkea ratoja pitkin", ajattelin. Olin siinä vaiheessa melkoisen väsynyt. "Autot saisivat olla onnellisia."

Ensi kerralla pitäisi harkita kahdesti, ennen kuin valvoo puoli kahteen tietäen että takataskussa on junalippu puoli seitsemän aamujunaan... Mutta toisaalta, se oli sen arvoista. Se ajatus sai kevyen hymyn kohottamaan suupieliäni.

En edes huomannut, että joku oli kävellyt viereeni. Hätkähdin hieman huomatessani kookkaan hahmon seisomassa lähes kylki kylkeäni vasten. Se oli pitkä, tummanvihreään, nuhjuiseen, jostain farkkukankaan näköisestä materiaalista tehtyyn takkiin sonnustautunut mies, jolla oli päässään samanvärinen baskeri ja lyhyt, ruskea parta, joka peitti hänen kasvonsa kokonaan nenän alapuolelta. Hän katsoi suoraan minuun, ja jostain syystä minusta tuntui, että hän hymyili partansa alla.

En nähnyt hänen silmiensä väriä kunnolla tummien aurinkolasieni takaa, mutta kirkkaat ne olivat.

Hän piti kainalossaan kahta suurta kankaaseen käärittyä laattamaista esinettä. Tajusin oitis niiden olevan tauluja.

Hyvin hitaasti tuntematon mies nyökkäsi minulle, ja hänen silmänsä välähtivät. Vastasin nyökkäykseen. Sitten kohotin käteni ja vedin aurinkolasit pois silmiltäni nähdäkseni paremmin. Enkä erehtynyt. Hänen silmänsä olivat kirkkaan keltaiset, hieman sairasta sävyä, jostain virtsan ja vanhan pergamentin välimaastosta. Tunnistin oitis tuon värin, vaikka yritin välttää peileihin katsomista niin ahkerasti kuin se vain suinkin oli mahdollista. Se vain kävi hankalammaksi kuukausi kuukaudelta, kun partani oli alkanut kasvaa.

Tuo mies oli ratkaissut ongelman jättämällä parranajon sikseen.

Hän ei sanonut mitään, ojensi vain minulle toisen maalauksista. Epäröin hetken, ennen kuin rohkenin ottaa sen vastaan, mutta en olisi kehdannut kieltäytyä kunniasta. Sitä paitsi, kuka tiesi mitä vihjeitä tämä voisi minulle tarjota, vastauksia kysymyksiin joita olin kysellyt koko elämäni, ja joita kai olisin tuomittu kyselemään lopunkin elämääni.

Nuo kysymykset polttivat nyt kurkkuani, mutta näin jo vanhan miehen keltaisia silmiä ympäröivistä kurtuista, jotka muodostivat hänen kasvoilleen surumielisyyden tunnun, että hän ei osaisi vastata niihin sen enempää kuin minäkään. Hän voisi tehdä vain sen, minkä minäkin; kirjata unensa. Ymmärsin, että hän vain maalasi ne eikä kirjoittanut niin kuin minä.

Odotin, että hän sanoisi jotain. Junan jarrut kirskahtivat ja se pysähtyi eteemme. Sitten äkkiä ymmärsin, että hänkin odotti minun sanovan jotain. Niinpä minä sanoin.

"Kuningas saapuu. Meidän on vain odotettava, ja valmistauduttava."

Mies nyökkäsi, pyyhkien mielestäni kaikki epäilyt siitä että olisin jotenkin voinut erehtyä sittenkin, taulusta huolimatta.

"Ei kauaa nyt."