Hematophobia

1

Varjot olivat tuskin milloinkaan näyttäneet niin läpitunkemattoman mustilta, kuin ne olisivat olleet kiinteää ainetta eivätkä vain valon puutetta. Liejun peittämät tiet kiemurtelivat pienen kylän läpi kuin mudan täyttämät joet, ja katosivat yöhön, talorykelmää ympäröiville kuusimetsän peittämille kukkuloille. Taivaanranta piirtyi tarkkana yötaivasta vasten, vaikka sen erotti vain mustuuden eri sävyjen yhtymäkohtana. Lukuisat tähdet kimalsivat kuin pienenpienet timantit, jotka oli kiinnitetty sametinmustaan, hieman sinervänsävyiseen taivaankanteen. Kuunsirppi oli niin kapea, että huononäköiset vanhukset tuskin hoksasivat sitä.

Kylä oli pienenpieni; se koostui vain muutamasta, olkikattoisesta talosta, jotka olivat kuitenkin kaksikerroksisia. Hieman kauempana oli maatilojen omistajien koteja, mutta niitä ei erottanut pimeydestä. Virvatulet kiitivät metsissä nopeasti välähtävinä, valkeina ja keltaisina valotäplinä.

Kylän nimi oli Rajanpää. Muinoin se oli sijainnut kahden valtakunnan rajapyykin lähellä, mutta kumpaakaan valtakuntaa ei enää ollut. Rajaa osoittava kivi seisoi yhä jonkin matkan päässä metsän keskellä, vaikka sillä ei enää ollut mitään virkaa.

Oli leuto myöhäiskesän yö. Ilma tuoksui tuoreilta kukilta, ja mustarastaiden kaunis, melodinen lurittelu kajahteli kaukaa kukkuloilta.

Pimeyteen toi väriä yksinäinen lyhty, joka seisoi erään talon nurkan vieressä, luomassa nokisenpunaista, lepattavaa hohdetta ympärilleen. Mudassa ja talojen seinustoilla valo pehmeni ruskeammaksi, ruosteenväriseksi. Liekki veteli viimeisiään, ja sammuisi pian.

Keskiyön hetki koitti. Nukkuvat kyläläiset käänsivät kylkeään raukeasti murahtaen. Lapset alkoivat nähdä painajaisia, mutta unohtivat ne saman tien.

Tietä pitkin kulki yksinäinen matkalainen. Jos paikalla olisi ollut joku hänet näkemässä, olisi hän varmaan miettinyt, miten outoa oli että joku vielä kulki tiellä näin myöhään. Mutta kukaan ei matkalaista nähnyt, ja niinpä hän saattoi astella huolettomasti, hiljaa itsekseen hyräillen säveltä, jota kylässä ei ollut kuultu pitkiin aikoihin.

Hän oli pukeutunut ruosteenpunaiseen nahkanuttuun ja samanvärisiin, pitkävartisiin saappaisiin jotka suojasivat hänen jalkojaan liejulta. Hänen selässään roikkui lierihattu ja pieni, puusta veistetty harppu. Hänellä oli pitkä, ruskea tukka ja hänen tummissa silmissään pilkahteli kujeileva katse.

Kun vuorokaudenajasta huolimatta virkeän oloinen matkalainen näki edessäpäin Rajanpään kylän, hänen kasvoilleen levisi ilkikurinen hymy.

”Asutusta”, hän mutisi. ”Vihdoinkin.” Hänen silmänsä välähtivät. ”Jonkun onkin jo korkea aika oppia pelkäämään verta.”


2

Koputus puuoveen kajahti tyhjässä, valottomassa eteisessä. Minkäänlaista vastausta ei kuulunut; talon väki oli sikeässä unessa. Huoneet kumisivat, kun koputus jatkui sinnikkäästi.

Kului hetken, ja sitten alkoi kuulua paljaiden jalkapohjien askellusta narisevilla puuportailla. Pieni, pellavapäinen poika kapusi alas yläkerrasta ja hipsi ovelle. Hänellä oli yllään valkeat, väljät yövaatteet jotka olivat selvästi liian suuret hänelle, ja hänen silmissään oli unenpöpperöinen katse. Hän oli ehkä kymmenkesäinen, ja sen näköinen, että jos hänelle olisi kerrottu, että hän näkee unta, hän olisi varmaankin uskonut sen hetkeäkään epäilemättä.

”Kuka siellä?” hän kysyi tomerasti.

”Avaahan ovi, että pääsen sisään”, vastasi tuntematon, nuoren miehen ääni ulkoa. Se kuulosti vaimealta paksun ulko-oven läpi.

”Mutta isä sanoi, että en saa avata ovea muukalaisille”, poika kertoi.

”Mutta enhän minä ole muukalainen enää, kun olen esitellyt itseni”, ääni vastasi.

”No mikset siis esittele itseäsi?” poika sanoi tärkeilevästi, kuin olisi esittänyt nokkelammankin kysymyksen.

”Enhän voi sitä täältä ulkoa käsin tehdä. Meidän täytyy kätellä”, ääni selitti sävyllä, joka kertoi sen olevan itsestäänselvyys. ”Minun tulee kylmä, jos et päästä minua sisään.”

Poika mutristi huuliaan mutta päätti lopulta antaa myöten. Hän nappasi seinään kiinnitetystä naulasta avaimen ja avasi sillä oven. Mutta kun hän kurkisti ulos pimeään yöhön, siellä ei ollutkaan ketään.

Hämmästyneenä hän astui ulos ja katsoi molempiin suuntiin, mutta missään ei näkynyt ketään. Ehkä tuntematon oli livahtanut jollekin sivukujalle. Niitä poika ei tahtonut mennä tutkimaan. Häntä pelotti hieman, mutta vain hieman. Hän astui takaisin sisälle ja sulki oven.

Sitten hän kipusi portaat takaisin yläkertaan. Eteinen oli jälleen äänetön ja liikkeetön.

Kun oli kulunut hetki, ja matkalainen oli varma, että poika oli jälleen nukahtanut, hän astui esiin pimeästä nurkasta jossa oli piileskellyt. Hän alkoi katsella ympärilleen alakerrassa, tutkien huoneita ja niiden sisältöä suurella mielenkiinnolla. Hänen askeleensa olivat hyvin varovaisia ja hiljaisia, vaikka hänellä oli saappaat jalassa, ja hän availi kaapit ja lipastot vailla narinaa ja kolinaa. Hän hymyili koko ajan, ja hänen silmänsä kimalsivat.

Hän otti keittiöstä muutamia hopeaveitsiä ja –haarukoita, mutta ei koskenut muuhun. Sitten hän nousi yläkertaan.

Siellä oli pieni, käytävämäinen eteistila, josta johti ovet kahteen huoneeseen. Kulkija katsahti pikaisesti molempiin. Toinen oli pikkupojan oma; siellä oli puisia, koreiksi veistettyjä leikkikaluja ja lautapelejä. Poika itse nukkui somasti tuhisten pehmeässä vuoteessaan.

Toisessa nukkuivat pojan vanhemmat. Miehellä oli ruskea, lyhyt parta, mutta muuten melko pehmeät piirteet. Hänen vaimonsa puolestaan oli erittäin kaunis, vaaleatukkainen nainen. Hänen paljaat olkapäänsä erottuivat valkeina hohtavina pimeyden keskeltä.

Matkalainen nuolaisi huuliaan. Hän hiipi huoneeseen minkäänlaista ääntä pitämättä, väläytti nukkuvalle pariskunnalle riemukkaan virnistyksen ja kumarsi syvään ja sulavasti.

Sitten hän harppoi vuoteen äärelle ja polvistui. Hän tuli aivan naisen viereen ja ojensi kätensä tätä kohti. Hän siveli sormillaan ilmaa tämän posken yläpuolella ja huokaisi syvään ja hartaasti. Sitten hän vei huulensa tämän korvan viereen ja kuiskasi: ”Hyvää iltaa, arvon rouva. Nukutteko hyvin?”


3

Aamu sarasti kullan- ja vihreänhohtoisena. Varhaisen päivän ohut usva hälveni auringon säteiden lävistäessä metsät ja Rajanpään talojen ikkunat. Ruohoniityt ja pellot heijastelivat päivänvaloa, ja kastepisarat kimalsivat kuin tähdet yöllä.

Kylän asukkaat heräsivät yksi kerrallaan ja nousivat päivän töihin. Ihmiset alkoivat kulkea teillä, kävivät noutamassa vettä kaivosta, ruokaa aitasta tai jauhoja vanhasta myllystä, joka seisoi ränsistyneenä lähistöllä virtaavan, pienen joen rannalla. Kosken kohinan saattoi kuulla kylässä, jos oli oikein hiljaista.

Kun oli kulunut muutama tunti auringonnoususta, vertahyytävä kauhunhuuto sävähti kylässä. Kaikki seisahtuivat ja vilkaisivat hämmentyneinä ympärilleen, mutta kun mitään erityistä ei näkynyt, he ajattelivat kuulleensa väärin. Joka tapauksessa juttu tuskin kosketti heitä.

Pian Robert Woods säntäsi ulos talostaan yöpukeissa, paidatta. Hänen kasvonsa olivat täynnä sanoinkuvaamatonta kauhua ja ymmärtämättömyyttä, ja hänen silmänsä etsivät turvaa ja vastauksia hämmästyneiltä naapureiltaan, jotka eivät osanneet antaa kumpaakaan.

Muutamat hänen ystävänsä kerääntyivät hänen luokseen ja tarttuivat hänen käsivarsiinsa, kun näkivät että hän olisi kaatunut muuten. Eräs heistä kysyi huolestuneena: ”Mitä on tapahtunut?”

”Wilhelmina…” Robert huohotti. Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä, yrittäen rauhoittaa sydäntään kuin jonkin kauhean koettelemuksen jälkeen. ”Wilhelmina on kuollut.”

Ympärillä seisova väkijoukko kohahti, ja monet alkoivat supattaa kiihtyneinä keskenään. Kaksi Robertin ystävistä juoksi Woodsien taloon sisälle tutkimaan tapahtunutta.

Eteisessä mikään ei ollut vialla, mutta Woodsien pieni poika seisoi siellä silmät suurina ja alahuuli väristen. Miehet jatkoivat oitis yläkertaan ja avioparin makuuhuoneeseen. Siellä heitä odotti karmea näky.

Wilhelmina Woods makasi pitsisessä yömekossa selällään vuoteessa kädet sivuille levitettyinä. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hänen suunsa auki, ja hänen rintakehänsä kohoili hitaasti ja raskaasti. Kamalaa tässä oli se, että hänen kaulansa ja melkein koko ylävartalonsa oli kirkkaanpunaisen, tuoreena kiiltävän veren tahrimat. Sitä oli roiskunut lattiallekin, ja vuodevaatteet eivät milloinkaan tulisi jälleen puhtaiksi.

”Hän on vielä hengissä”, toinen miehistä huudahti ja kiirehti Wilhelminan vierelle. Tämä avasi raukeasti silmänsä ja yritti ilmeisesti sanoa jotain, ainakin päätellen hänen huultensa liikkeistä, mutta oli liian voimaton saadakseen ääntäkään ulos.

”Rauhoitu”, mies kuiskasi. Toinen seisoi yhä oviaukossa, suuren verimäärän näkemisen lamaannuttamana. ”Apu on tulossa. Nyt sinun täytyy vain levätä.”

Nainen nyökkäsi heikosti ja sulki jälleen silmänsä.

Kului hetkinen, ja sitten Rajanpään lääkäri saapui paikalle. Hän komensi kaikki muut ulos huoneesta, jopa hermoilevan Robertin, jotta saisi täyden työrauhan. Hän oli vanha ja kunnianarvoisa mies, joka oli opiskellut suuressa kaupungissa kaukana asumattomasta korvesta, jossa nykyään asui. Hän suki partaansa mietteliäänä ja alkoi sitten tutkia Wilhelminaa.

Vähän ajan kuluttua hän astui ulos makuuhuoneen suljetun oven takaa ja rykäisi. Puoli kylää odotti yläkerran eteishuoneessa, odottaen henkeään pidätellen lääkärin sanoja.

”Hän selviää”, tämä totesi tyynesti, ja kyläläiset puuskahtivat helpotuksesta.

”Kuka tämän on tehnyt?” kysyi Robertin ystävä, joka oli ensimmäisenä puhunut Wilhelminalle. ”Ja miten?”

Lääkäri painoi katseensa lattiaan. Hän ei vastannut mitään, mutta lausahti pian: ”Hakekaa pastori London paikalle.”


4

London oli kylän ainoa kirkonmies, ja suuresti pidetty hahmo. Hän oli vähän vajaat nelisenkymmentä vuotta vanha, tummatukkainen miekkonen, joka piti Rajanpään pienessä puukappelissa tulisen saarnan kyläläisille joka pyhäpäivä. Erityisesti vanha kansa rakasti häntä ja oli aina hänen kanssaan samaa mieltä.

Hän kumartui Wilhelmina Woodsin ylle ja katsoi tämän kalvenneita, uinuvia kasvoja tarkasti. Lääkäri seisoi makuuhuoneen nurkassa huolestunut katse silmissään, mutta muita huoneessa ei ollut. Ovi oli lukittu ja ikkunan eteen vedetty verhot; valoa hämärään toi kullanhehkuinen vahakynttilä.

”Mitä ajattelette?” lääkäri kysyi.

Pastori London ei vastannut heti mitään, mutta osoitti pian Wilhelminan kaulassa punoittavia, pyöreitä haavoja ja totesi synkästi: ”Luulen tietäväni, mikä nämä on tehnyt.”

Lääkäri nyökkäsi.

”Meidän on tuotava tänne kylän kaikki valkosipuli. Ja suurempi krusifiksi – tuo ei näyttänyt auttavan”, pastori sanoi osoittaen seinällä roikkuvaa puuristiä. ”Kuinka myöhä nyt on?”

”Aurinko laskee muutamassa tunnissa.”

”Sitten on liian myöhä lähteä etsimään hirviön lepuupaikkaa. Sillä on oltava hauta, jossa se nukkuu; ja meidän täytyy löytää se.”

”Ymmärrän”, lääkäri sanoi.

”Nyt on tärkeintä, että Wilhelmina on turvassa tämän yön. Ja kaikkien kyläläisten on lukittava ovensa! Eikä niitä saa avata kenellekään”, pastori komensi napakasti.

Woodsien makuuhuoneeseen kannettiin Rajanpään kaupan koko valkosipulivarasto. Ne ripustettiin ketjuiksi sängyn liepeisiin, ikkunan karmeihin ja kattoon. Seinälle vuoteen yläpuolelle naulattiin suuri naula ja siihen kiinnitettiin isoin irrotettava risti, joka kappelista löytyi. Wilhelmina nukkui koko päivän rauhallista unta, joskin hän välillä inahti kuin olisi nähnyt painajaista. Hänen miehensä pysyi hänen rinnallaan koko illan, ja pastori London valvoi kaikkea, mitä huoneessa tapahtui.

Lisäksi hän otti Wilhelminan yöpöydältä pienen, taskukokoisen peilin ja antoi sen Robertille sanoen: ”Siitä voi olla hyötyä.”

Kun huone oli varustettu, Rajanpään ovet lukittiin ja kyläläiset kävivät vuoteisiinsa yrittäen nukkua, mutta harvat onnistuivat siinä. Lapset vilkuilivat hermostuneina sänkyjensä alle, ja naisväki säpsähteli jokaista rasahdusta ja pöllön huhuilua metsien suunnasta. Miehet varmistivat, että heidän kirveensä olivat nopeasti käsillä.

Aurinko vajosi taivaanrannan taa, ensin hukuttaen metsän verenpunaiseen valokylpyynsä, ja sitten himmeten ruosteenruskeaksi. Lopulta yö surmasi sen ja heitti pimeyden peiton Rajanpään ja sitä ympäröivien kukkuloiden päälle.

Kului tunti. Yön äänet alkoivat kajahdella metsässä, mutta kylä oli hiljainen, kuin kaikki olisivat pidättäneet hengitystään. Tähdet syttyivät yksitellen, mutta oli uusikuun hetki; kuutamo puuttui kokonaan.

Sitten vanhasta myllystä kuului heikko rasahdus. Pieneen varastokellariin johtava laho puuluukku avautui mustuuden keskellä, ja sieltä ryömi esiin tumma hahmo. Valkoisten hampaiden ilkikurinen virnistys välähti pimeydessä.


5

Lisa oli neljätoistavuotias, mustatukkainen tyttö, jota Rajanpään samanikäiset (ja vähän vanhemmatkin) pojat pitivät ehdottomasti kylän kauneimpana olentona. Hänen hymynsä oli heille harvinaista herkkua.

Nyt hän leijaili pimeässä myrskyävän, raudanmustan meren yllä. Tuuli riepotteli häntä, ja hän joutui ponnistelemaan, ettei olisi syöksynyt alapuolellaan levittäytyvään, kuohuvaan vesimassaan. Hampaat irvessä hän yritti kohota ylöspäin, tummien pilvien yläpuolelle, mutta se oli tuskallisen hidasta ja hän tiesi, etteivät hänen voimansa riittäisi enää kauaa.

Sitten hänen korviinsa kantautui myrskyn jylinän yli kaukainen mutta kaunis sävel. Se kuului hyvin heikkona, mutta silti selvänä, ja sen pohjaton alakuloisuus lumosi Lisan sydämen. Joku soitti harppua.

Myrsky tyyntyi hiljalleen, kuin sekin olisi kuunnellut soittoa. Meren pinta asettui aloilleen ja lasittui väreilemättömäksi, yönmustaksi peilipinnaksi. Pilvet antoivat vaaleiden valonsäteiden virrata lävitseen. Kaikki hiljeni, ja soitto kuului selvemmin, vaikka se ei vahvistunut.

Lisa kuuli jonkun kutsuvan nimeään. Hän alkoi hitaasti liitää näkymätöntä harpunsoittajaa kohti.

Sitten hän ymmärsi jonkin olevan väärin – hänen ei pitäisi lentää. Kun hän tajusi sen, hän tajusi näkevänsä unta, eikä sitten enää nähnytkään unta. Sen sijaan hän seisoi pienellä, saniaisten ja puolukkapensaiden täyttämällä metsäaukiolla. Ikitammien paksut oksat roikkuivat aukean yläpuolella, ja niiden lehdet muodostivat katon Lisan yläpuolelle. Koko metsä oli varjojen kattama ja hämärtämä, eikä mihinkään suuntaan näkynyt kovin pitkälle. Muutama tähti tuikki lehvästöjen väleissä, ja välillä keltainen valopiste pilkahti kaukana metsän uumenissa.

Lisa räpäytti hämmästyneenä silmiään. Hänellä oli yllään vaaleansininen yömekkonsa eikä paljon muuta. Puiden juurten karhea pinta pisteli hänen paljaita jalkojaan.

Harpun soitto ei ollut kadonnut, vaan se kuului voimallisempana ja lähempää. Sen sävel vaihtui koko ajan, mutta sen mieliala ei; se oli täynnä surua mutta samalla toiveikkuutta, ja se sai kyyneleet kohoamaan tytön silmiin. Hän katseli kummastuneena ja peloissaan ympärilleen, etsien jotain tuttua ja turvallista, joka selvittäisi tilannetta jotenkin. Mutta mikään ei auttanut siinä. Hän näki vain puita ja pimeyttä niiden välissä. Varjot liikahtelivat, ja rasahduksia kuului metsän siimeksestä. Linnunlaulua ei ollut, ihan kuin nekin olisivat lopettaneet sen kuunnellakseen tenhoavaa soitantoa.

Sitten soitto äkkiä lakkasi. Täydellinen, rikkumaton hiljaisuus täytti metsän. Äänettömyys oli niin täydellinen, että Lisa kuuli omien niveltensä natisevan.

Hän räpäytti uudelleen silmiään, ja hänen sydämensä alkoi hakata. Äsken hän oli ollut niin hämmästynyt, että ei ollut edes tajunnut pelätä. Nyt ihmetys alkoi väistyä kauhun tieltä.

”Hyvää yötä”, sanoi ääni hänen takaansa. Se oli miellyttävä, ja tuntui kuuluvan nuorelle miehelle. Lisa nielaisi, koetti rohkaista mielensä ja kääntyi ympäri.

Hänen takanaan seisoi lempeästi hymyilevä, Lisaa puolta päätä pidempi miekkonen, joka piti päässään leveälieristä hattua ja käsissään pientä puuharppua. Hänen silmänsä tuikkivat kuin tähdet ja virvatulet.

Lisa aukoi äänettä suutaan. Muukalainen naurahti.

Hän heitti harpun selkäänsä – se oli kiinnitetty nahkaremmiin, joka roikkui hänen olallaan – ja teki hieman yliampuvan hovikumarruksen. ”Ihastuttavaa tavata, arvon neiti”, hän sanoi. ”Mikä on nimesi?”

Lisa epäili miehen pilailevan hänen kustannuksellaan. Hän yritti arvioida tämän ikää, mutta se oli yllättävän vaikeaa. Tuntematon ei näyttänyt kahtakymmentä vuotta vanhemmalta, mutta hänen olemuksessaan oli jotain, jota Lisa ei osannut selittää mutta joka kuitenkin kieli vanhemmasta iästä.

”Lisa”, Lisa kuiskasi häkeltyneenä.

”Aah; miten kaunis nimi”, muukalainen lausahti. Hän astui Lisan eteen ja tarttui tämän käteen. ”Tulit varmaankin harpunsoittoani kuuntelemaan, näin sinun tulevan kylän suunnalta.”

Lisa onnistui kysymään: ”Kuka sinä olet?”

”Pelkkä yksinäinen matkalainen”, mies vastasi ja väläytti tytölle sydämen sulattavan virnistyksen. Mutta virnistyksessä oli jokin kamalasti vinossa. Tytön silmät suurenivat ja hän astui askeleen taaksepäin kauhuissaan, mutta kompastui oitis kanervaan ja olisi kaatunut, ellei ystävällinen vampyyri olisi tarttunut häneen ja nostanut häntä pystyyn.

Muukalainen näytti ivallisella tavalla huvittuneelta, eikä lainkaan vampyyriltä. Hän katsoi Lisaa syrjäsilmin, hymyillen kierosti.

”Pelkäätkö satuja?” hän kysyi. ”Se on turhaa. Eihän hirviöitä ole olemassa.”

Lisa veti henkeä kiljaistakseen kauhusta.

”Entä verta?”


6

Keskiyö. Linnut olivat hiljenneet, ja hiljaisuus kajahteli. Rajanpään talojen ikkunoissa paloi kynttilöitä, jotka kertoivat monen asukkaan olevan yhä hereillä. Useat olivat luovuttaneet suosiolla huomattuaan, että eivät saisi unen päästä kiinni, ja söivät nyt yöpalaa tai kävelivät hermostuneina edestakaisin tai tähysivät suljettujen ikkunaverhojen raoista Woodsien taloa.

Niinpä olisi väärin sanoa, että kukaan ei huomannut, kun tumma, ihmisen muotoinen varjohahmo hiippaili kylän halkaisevalle, kuran muodostamalle päätielle. Moni kynttilä sammui heti, ja niiden sammuttajat vetivät kiivaasti henkeä tarkkaillen hahmon jokaista liikettä. Kädet tarttuivat lähimpään aseeksi kelpaavaan esineeseen.

Tunnistamaton hahmo ei piitannut siitä, että valot sammuivat kun se saapui paikalle. Se livahti eräälle sivukujalle ja katosi varjoihin.

Pimeällä kujalla hahmo varmisti, että kukaan ei nähnyt sitä, ja kipusi sitten ketterästi hirsien rakoja avuksi käyttäen talon räystään yli, loikkasi katolle ja painautui litteäksi sitä vasten jotta ei olisi tullut havaituksi.

Sitten se ryömi pyöreän metallisavupiipun viereen katon harjalle, nojasi siihen ja alkoi soitella harppuaan piittaamatta Rajanpään kylästä, muistellen menneitä.

Vampyyri istuskeli siinä kaikessa rauhassa pitkän aikaa, ja hänen hiljainen soittonsa hiiviskeli yössä kuin varas, tunkeutuen sisään ikkunoiden ja ovien raoista, täyttäen kuulijansa epäluulolla ja pelolla, mutta samalla ihastuksella.

Sitten vampyyri alkoi puhua harppunsa kanssa. Hän kuiskasi sille sanoja kuin se olisi ollut ystävä, tai lemmikkieläin, eikä eloton, koruton puuesine, ja sen heleät soinnut vastasivat sanoitta. Hänen sormensa tanssivat sen kielillä.

”Taas täällä, vai mitä?” vampyyri totesi hymähtäen. ”Siitä onkin aikaa, kun viimeksi kävimme Rajanpäässä. Pitkä aika.”

Harpun sävelmä hidastui ja madaltui, ja sai uudenlaista vakavuutta.

”Mylly on ränsistynyt, ja monet vanhasta joukosta ovat kuolleet.” Vampyyri mutristi huuliaan. ”Mutta ketkä kaikki.”

Harpun soitto hämmentyi, ja siitä kohosi muutama riitasointu. Se ei osannut vastata kysymykseen, tai ehkä se mietti.

”Hautausmaa”, vampyyri mutisi. ”Mennään tarkistamaan haudat. Sitten tiedämme ainakin, ketkä ovat kuolleet.”

Sävelet pehmenivät ja myöntyivät. Vampyyri veti raikasta ilmaa keuhkoihinsa ja hymyili hieman katkeraa hymyä, ja laskeutui sitten alas katolta ja lähti hiipimään talojen taakse, kohti kappelia ja sen takana odottavaa kalmistoa.

Öiseen aikaan se oli synkkä paikka. Hautausmaa sijaitsi ihan kylän liepeillä, ja tien varrella seisovien muutaman lyhdyn tummanpunertava valo valoi sen hämäryyteen heikkoa hohdettaan, niin että öinen kulkija saattoi erottaa nimet harmaissa graniittihautakivissä. Kapeat polut kiemursivat hautojen väleissä.

Vampyyri luki nimiä kivistä hiljaa mutisten. Hetken päästä hän pysähtyi yhden niistä eteen ja kumartui sen ylle.

Se oli Rose Cunninghamin hauta. Vuosiluvut ilmoittivat, että hän oli kuollut vajaat puoli vuosikymmentä sitten kuudenkymmenen vuoden kunnioitettavassa iässä.

”Rose…” vampyyri mumisi. Harppu helisi kysyvästi. ”Pelkkä Rose. Täällä ei ole Elainen hautaa.” Hän veti syvään henkeä ja totesi selvästi helpottuneella äänellä: ”Elaine ei ole kuollut.”

Hän otti lierihattunsa päästään ja asetti sen hautakivelle. Sitten hän jatkoi kulkuaan, seuraaville haudoille.

Muuta mielenkiintoista hän ei kalmistosta löytänyt, ja oli jo aikeissa lähteä takaisin kylään. Mutta silloin jokin kiinnitti hänen huomionsa.

Jonkin matkan päässä muista haudoista oli matala mäki, jonka päällä seisoi suuri, muinainen tammi. Sen runko oli paksu kuin talo. Sen vierellä näkyi mustina siluetteina kaksi hautakiveä.

Vampyyri jäi seisomaan, tuijottaen niitä. Yksittäinen, kimaltava kyynel valahti hänen silmäkulmastaan, ja harppu hiljeni. Se kädessään, nyt hiljenneenä, hän lähti hitaasti kävelemään kahta hautaa kohti. Hänen askeleensa olivat nyt verkkaisia, kuin unissakävelijällä, ja hänen yleensä kujeilevasti tuikkivat silmänsä olivat lasittuneet. Hänen ainoa kyyneleensä putosi hänen poskeltaan ruohikkoon.

Hän kapusi mäelle ja katsoi hautoja. Ne olivat muodoltaan identtiset ja seisoivat aivan vieretysten, melkein kiinni toisistaan, nojaten hieman eri suuntiin.

Vasemmanpuoleisessa luki:

Percival Thorn
”Jotkut arvet eivät voi parantua
Jotkut yöt eivät anna aamun sarastua”

Siinä ei ollut vuosilukuja, osoittamassa sen enempää synnyin- kuin kuolinaikaakaan. Oikeanpuoleisessa haudassa taas luki:

Arthur Thorn

Sen vuosiluvut kertoivat, että Arthur oli kuollut viime vuonna ja syntynyt kuusikymmentäkuusi vuotta ennen sitä.

Vampyyri niiskaisi, kaivoi nahkanuttunsa taskusta nenäliinan ja niisti siihen. Kyyneleitä hän ei pyyhkinyt silmistään. Hetken aloillaan seistyään hän kipusi röyhkeästi Percivalin hautakivelle kuin se olisi ollut puiston penkki, ja alkoi jälleen soittaa harppuaan.

Sen sävel oli surullisempi kuin ennen. Nyt siinä ei ollut jäljellä lohtua, jonka hän oli ennen punonut sointuihin.


7

Lilan ja laventelin sävyt raidoittivat taivaanrantaa, kun aurinko nousi. Pilvet vetäytyivät pois, lupaillen kaunista päivää.

Jo ennen kuin aurinko oli edes kokonaan taivaalla, Cunninghamien talosta kuului kaamea kirkaisu. Pastori London syöksähti välittömästi ulos kappelista (jonka yläkerrassa hänellä oli asunto) ja juoksi täyttä ravia Rajanpään halki. Hän suorastaan loikkasi ovesta sisään, ja oli törmätä Sarah Cunninghamiin joka oli juoksemassa ovesta ulos.

Pastori tarttui hysteeriseen, nuoreen naiseen ja kysyi tältä tiukasti: ”Mitä tapahtui?”

”Lisa…” Sarah änkytti kauhuissaan. ”Lisa on poissa.”

Sarah Cunningham oli hieman yli kolmenkymmenen vanha leski, jonka mies oli kuollut traagisessa onnettomuudessa korjatessaan talonsa kattoa. Kun Sarahin äiti Rose Cunningham oli kuollut seuraavana vuonna, oli Sarah jäänyt yksin rakkaan tyttärensä Lisan kanssa.

Nyt kun Lisa oli kadonnut, hän oli sanaton kyynelistä ja ilmeisesti hulluuden partaalla. Pastori yritti lohdutella häntä, ja Robert Woods lähti oitis johtamaan etsintäpartiota, jotta Lisa löytyisi.

Tyttöä ei näkynyt missään kylän talossa. Kappeli ja vanha myllykin koluttiin läpikotaisin.

”Se hirviö on vienyt hänet metsiin”, Robert ärisi. Hän oli yhä katkera, vaikka Wilhelmina voikin paremmin.

Niinpä Robert suuntasi oitis metsiä kohti aikeenaan haravoida niitä niin kauan, että löytäisi poloisen Lisan. Hänen mukaansa lähtivät pastori London, Lancelot Thorn sekä kaksi muuta kyläläistä. He varustautuivat kirvein, ja lisäksi Lancelot löysi komerostaan vanhan miekan. Hän oli nelikymppinen rohkeudestaan kuulu mies, joka asusti maatalossa vähän matkan päässä Rajanpäästä.

Pastori London otti käsiinsä puisen lekan ja teräväkärkisen vaarnan. Hän siunasi ne synkkä ilme kasvoillaan, eikä kukaan sanonut sanaakaan niistä.

Sitten viiden hengen seurue käveli metsään.

Ei tarvinnut etsiä kauaa, ennen kuin Lancelot – joka oli kokenut eränkävijä – huomasi metsän rajalta kylän eteläpuolelta pehmeään maahan painuneita paljaan jalan jälkiä, katkenneita oksia ja muuta vastaavia merkkejä, jotka osoittivat jonkun kulkeneen metsässä.

Jäljet johtivat metsän uumeniin jonkin matkan päähän, ja sitten miehet saapuivat pienelle aukiolle tammien keskellä. Auringon säteet tunkeutuivat lehvästöjen halki hämärään metsän holviin. Miehet katselivat hermostuneina ja epäluuloisina ympärilleen, etsien jotain tavallisesta poikkeavaa.

Sitten Robert Woods huudahti: ”Tuolla!” ja osoitti jotain vaaleaa, joka makasi aukion toisella puolella. Miehet juoksivat sen luo.

Nuori Lisa Cunningham makasi saniaispensaassa silmät kiinni. Hän oli märkä kuivuneesta verestä ja aamukasteesta, joka oli jo haihtunut kasveista ilmaan mutta tahrasi yhä tytön yöpukua. Hän hengitti raskaasti, samalla lailla kuin Wilhelmina Woods oli tehnyt. Hänen kaulassaan oli vieretysten kaksi, pientä reikää.

”Se peto maksaa tästä”, Robert murahti ja kumartui nostamaan tytön ylös. ”Hakekaa lääkäri paikalle – ja etsikää hirviön jälkiä.”

Vampyyri ei kuitenkaan ollut jättänyt minkäänlaisia merkkejä jälkeensä. Heikko ja kylmyydestä kärsivä Lisa kannettiin hellävaroin takaisin kylään.

Rajanpään lääkärin asiantuntevassa hoidossa hän virkosi nopeasti, ja London oli heti paikalla kuulustelemassa tätä yön tapahtumista.

Lisa kertoi vapisevalla äänellä, että oli varmaankin kävellyt unissaan metsään, ja kohdannut siellä miellyttävän, nuoren herrasmiehen joka kuitenkin käyttäytyi varsin oudosti. Hän toisti niin hyvin kuin osasi yön tapahtumat, mutta outo muistamattomuuden verho vaivasi häntä. Pastori epäili, että vampyyri jätti jonkinlaisen lumouksen jälkeensä, eikä Lisa niin ollen osannut kuvailla tätä heille kovin hyvin.

Vampyyri oli sulkenut Lisan silmät ja iskenyt hampaansa tämän kaulaan. Tyttö oli menettänyt välittömästi tajuntansa, ja herännyt vasta nyt Rajanpäässä.

”Hyvä”, pastori sanoi lempeästi. ”Lepää nyt.” Lisa nukahti oitis.

”Hän paranee nopeasti”, lääkäri kertoi, mutta Londonin synkkyys ei näyttänyt väistyvän tämän tiedon myötä.

”Miksi tämä kylä? Miksi juuri Rajanpää?” hengenmies mutisi itsekseen.

”Mitä aiot tehdä?”

London pudisti päätään. ”Sillä hirviöllä on paholaisen oveluus, mutta se tarvitsee verta joka yö. Molemmat uhrit tähän mennessä ovat olleet naisia – ehkä se ei käy miesten kimppuun.” Pastorin silmät katsoivat mietteliäästi ulos ikkunasta, jossa aurinko jo lähestyi taivaanrantaa. ”Kukaan kyläläinen ei saa nukkua tänä yönä. Kun se otus pyrkii sisään jonnekin, on koko kylä välittömästi hälytettävä paikalle, ja sitten nujerramme hirviön yhteisvoimin.”

”Entä jos se pakenee? Tai jos se on vahvempi kuin me?”

”Sitten meidän täytyy etsiä sen nukkumapaikka ja lävistää sen sydän puuvaarnalla päiväsaikaan.” London murahti. ”Minulla on aavistus, että tästä tulee vaikea pala purtavaksi.”


8

Sinä iltana pidettiin kappelissa erityinen jumalanpalvelus, vaikka ei sunnuntai ollutkaan. Joka ikinen kyläläinen saapui, Lisa Cunninghamia lukuun ottamatta. Jopa Wilhelmina Woods istui kappelin penkissä miehensä kainalossa. Hän näytti hyvin kalpealta ja heikolta, mutta jaksoi kuitenkin hymyillä ystävättärilleen ja vaihtaa pari lausetta näiden kanssa. Hän oli käärinyt huivin kaulansa ympärille peittämään hampaanjäljet.

Pastori Londonin vanhemmat istuivat etupenkissä. Larry ja Elaine London olivat molemmat hieman yli kuudenkymmenen ikäisiä kunnianarvoisia vanhuksia. Kun Rose Cunningham oli kuollut neljä vuotta sitten, Larrystä ja Elainesta oli tullut Rajanpään vanhimmat elossa olevat asukkaat. Rose oli ollut Elainen isosisko.

Kun kyläläiset olivat kokoontuneet paikalle ja supisivat kiihtyneinä keskenään, pastori London astui esiin takahuoneesta ja nousi saarnatuoliin. Sieltä hän piti seuraavan puheen kuuluvalla äänellään, johon oli nyt sekoittunut vihaa:

”Kuten te kaikki jo tiedätte, Rajanpäähän on saapunut kauhistuttava uhka. Jotta pääsisimme eroon huhuista, jotka eivät pidä paikkaansa, kerron teille suoraan mitä täällä tapahtuu. Kylään on tunkeutunut vampyyri, paholaista avustava epäkuollut hirviö. Lisa Cunningham –raukka, joka nyt makaa sairasvuoteessaan, sekä urheasti selviytynyt Wilhelmina Woods, ovat jo joutuneet tämän hirviön uhreiksi, mutta onneksemme kumpikaan ei ole menehtynyt.

Viime kerralla emme olleet yhtä onnekkaita.

Useimmat meistä eivät olleet vielä syntyneetkään, kun vampyyri viimeksi kävi rauhaisassa kylässämme, mutta kaikki ovat varmasti kuulleet tarinan.

Neljäkymmentäyksi vuotta sitten vampyyri puri äitiäni Elainea.” Pastori katsoi merkitsevästi äitiinsä Elaine Londoniin, joka hymyili vienosti. ”Silloinen Rajanpään sielunhoitaja ryhtyi oitis toimeen kammotuksen tuhoamiseksi, mutta ennen kuin se saatiin hengiltä, se surmasi onnettoman Percival Thornin, jonka hauta seisoo meitä muistuttamassa kalmiston lähellä.

Tämä ei saa milloinkaan toistua.

Ja sen estämiseksi meidän on toimittava yhdessä. Tänä yönä vampyyri valitsee jonkun uhrikseen, ja tulee tämän kotiin. Tämän vuoksi kukaan ei saa ummistaa silmiään koko yönä. Jokaisen on valvottava pimeän läpi, jotta hirviö ei voisi yllättää ketään.

Kun se sitten epätoivoissaan yrittää hyökätä johonkin kotiin, on se nujerrettava väkivalloin. Pitäkää aseenne valmiina.

Herra olkoon meidän kanssamme. Rukoilkaamme.”

Seurakunta painoi päänsä. Rukouksen aikana auringon valo alkoi himmetä ja muuttui kirkkaasta verenkarvaiseksi. Vihreät metsät hukkuivat punaiseen väriin, ja kattojen harjat hohtivat kuin ne olisi maalattu, tai kuin kaikki olisi syttynyt liikkumattomaan, äänettömään tuleen.

Sitten hiljenneet kyläläiset virtasivat massana ulos kappelista, menivät koteihinsa ja lukitsivat ovensa.

Yö saapui. Jälleen kerran varjoja valaisevat lyhdyt sytytettiin, ja ruosteenpunaiset liekit hohkasivat lempeän, makealta tuoksuvan pimeyden keskellä.

Ei ehtinyt vierähtää kuin muutama lyhyt hetki, ennen kuin alkoi tapahtua.

Rajanpään hautausmaalta kantautui outoa, kaameaa rapinaa, joka tuli selvästi mullan alta. Percival Thornin haudan sulkeva kivipaasi työnnettiin alta käsin syrjään. Avautuneesta, pimeästä aukosta kömpi likainen ja rähjääntynyt hahmo, jonka selässä roikkui harppu.

”Tänä yönä onkin paljon hommia tehtävänä”, vampyyri totesi. ”Mistäs aloitetaan?”

Hän otti harpun ja alkoi soitella sitä. Soittimen kielet kimalsivat kylästä tulevassa, heikossa valossa.

”Mennään ensin Elainen luo.” Vampyyri hymyili. ”En ole nähnyt häntä liian pitkään aikaan.”

Sitten hän lähti harppomaan itsevarmoin askelein kylää kohti, ja harpun sävelet kohosivat ilmaan hänen yläpuolelleen.


9

Larry Londonin tukka oli harmaa ja hänen kaidat kasvonsa ryppyiset, mutta hänen silmissään tuikki yhä nuorekas, elinvoimainen valo. Hän otti naulasta seinältä roikkumasta heinätalikon ja heilautti sitä pari kertaa.

”Jos se uskaltaa tulla meitä kiusaamaan, niin saa talikosta naamaansa”, hän murahti vaimolleen, joka istui vuoteen reunalla katsellen paheksuvasti miehensä puuhia.

”Kunhan et satuta itseäsi”, Elaine London sanoi.

”Höpsis”, vanhus tuhahti itsevarmasti. ”Niveleni voivat olla vanhoja, mutta ei epäkuolleista minulle ole vastusta.”

”Luuletko, että se on se sama vampyyri?”

Larry ei vastannut, mutta hänen ilmeensä synkkeni.

”Mitä aiot tehdä?” Elaine kysyi huolestuneesti.

”Valvoa, kuten poikani viisaasti ehdotti. Kukaan tai mikään ei pääse taloon sisälle niin kauan kuin minä pysyn vahdissa.”

He asuivat pienessä mökissä parinkymmenen metrin päässä kappelista. Se oli yksi Rajanpään vanhimmista rakennuksista, laho hirsitönö, joka seisoi niin vinossa, että sen kaatamiseen ei olisi tarvinnut suuria voimavaroja. Ikkunoissa palavat kullanhohtoiset valot maalasivat neliönmuotoiset ruudut ruohikkoon talon viereen.

Elainen pitkät hiukset eivät olleet harmaat vaan täysin valkeat. Hänen nuoruudessaankin ne olivat hyvin vaaleat, ja nyt kaikki väri oli kaikonnut niistä. Hän ei ollut yhtä vetreän oloinen kuin miehensä, ja valitteli usein reumaansa, mutta oli hänessäkin silti elinvoimaa jäljellä.

Yhtäkkiä Larry näki ikkunasta jonkin välkähtävän ulkona, kuin joku olisi osoittanut kirkkaalla lyhdyllä häntä.

”Tuolla on joku”, hän murahti. Elaine hengähti peloissaan.

”Luuletko, että se on – ”

”Hiljaa”, Larry kuiskasi. ”Se tietää, että olemme hereillä, koska täältä tulee valoa.” Hän puristi talikkoaan tiukemmin. ”Minä menen pistämään sen hengiltä.”

”Larry, ei!” Elaine huudahti. ”Älä puhu tyhmyyksiä!”

”Kutsun koko kylän takaa-ajoon”, vanhus murahti hiljaa. ”Se ei pääse pakoon tällä kertaa.” Niin sanoen hän avasi oven, astui henkeään pidätellen ulos pimeyteen ja sulki oven perässään. Elaine London jäi istumaan kauhuissaan aloilleen, peläten pahinta ja odottaen.

Pian kylästä alkoi kuulua hälinää, kun Larry meni hakemaan miehiä mukaansa. Pian lähestulkoon kaikki kylän miehet pastori Londonia myöten lähtivät metsää kohti, jossa välkähteli kirkas valo.

Elaine jäi yksin mökkiinsä. Hän sulki silmänsä, nojasi seinään ja risti kätensä.

Ei kulunut kauaa, ennen kuin ikkunaan koputettiin. Vanha nainen hätkähti, nousi ryhdikkäämpään asentoon ja kurkisti ikkunasta. Mutta ulkona oli niin pimeää, että valoisasta sisätilasta oli mahdotonta nähdä, kuka pihalla oli.

Mutta lahon talon raoista tunkeutui sisään kaunis sävelmä. Harpun soittoa.

Elaine tunnisti sen oitis ja oli pyörtyä. Hän laski kätensä otsalleen ja haukkoi henkeään.

”Minä vain kuvittelen”, hän mumisi itselleen. ”Se loppuu kohta.”

Mutta harpun soitto vain jatkui ja jatkui, voimistumatta tai hiljenemättä, sinnikkäänä ja herkkyyttään menettämättä, särkymisen partaalla mutta rikkoutumatta.

Elaine hiipi ovelle ja laski kätensä kahvalle. Vielä hetken kuunneltuaan harpun ääntä hän käänsi sitä ja työnsi oven auki.

Sen takana hän näki pitkän, nahkaiseen asuun sonnustautuneen, pitkätukkaisen nuoren miekkosen, joka soitti pitkillä sormillaan taitavasti puuharppuaan edes katsomatta sitä. Hänen silmissään oli surumielinen katse, ja hänen huulillaan karehti katkera hymy.

”Elaine”, hän tervehti hiljaa.

”Percival”, Elaine London kuiskasi. Hänen sydämensä oli pettää. ”Ei voi olla…” Hän pudisteli hämmentyneenä päätään, tietämättä näkikö unta vai oliko kuollut. ”Sinä olet kuollut.”

”Niin olen.” Percival Thorn kohautti olkapäitään. ”Voinko tulla sisään?”


10

Vampyyri ja vanhus istuivat pienen, pyöreän pöydän ääressä ja siemailivat teetä.

Percival ei oikeastaan tarvinnut mitään muuta ravintoa tai juomaa kuin ihmisverta, mutta hän joi teetä kohteliaisuudesta, kun Elainekin kerta sitä ryysti.

Kumpikaan ei löytänyt oikeita sanoja, ja niinpä he vain istuivat hiljaa. Äänettömyyden muurit kohosivat jyrkkinä ja läpitunkemattomina heidän välillään, ja mökkiin valoa valava kynttilä lepatti hieman. Huuhkajan huudot kuuluivat etäisinä ulkoa pimeästä yöstä.

”Hyvää teetä”, Percival totesi. Elaine hymähti myöntävästi.

Nyt kun sanattomuus oli särjetty, Percival tajusi että jos hän ei äkkiä toimisi pitääkseen keskustelua yllä, se ei onnistuisi enää milloinkaan. Niinpä hän jatkoi heti perään nopeasti: ”Kuinka kauan siitä on? Neljäkymmentä vuotta?”

”Neljäkymmentäyksi”, Elaine tarkensi.

”Vai niin.” Percival laski teekupin pöydälle ja huokaisi raskaasti. Hänen harppunsa nojasi seinään hänen vierellään. ”Sen jälkeen on mahtanut tapahtua paljon.”

”Niin on…” Elaine sulki silmänsä. ”Percival, minä kuvittelin että olin menettänyt sinut iäksi.”

Vampyyri ei vastannut mitään.

”Ja minun oli jatkettava elämääni ilman sinua.”

”Ymmärrän kyllä…” Percival kohautti olkiaan.

Hiljaisuus.

”Elaine Cunningham…” vampyyri totesi, maistellen nimeä kuin se olisi ollut jokin harvinainen herkku.

”Se ei ole enää sukunimeni”, Elaine vastasi painaen päänsä.

”Arvasin sen”, Percival kuiskasi. ”Näin metsään ryntäävän väkijoukon keskellä kirkonmiehen, jolla oli sinun piirteesi. Arvelin, että hän oli varmaan poikasi.”

Elaine nyökkäsi. ”Niin hän onkin.”

”Kuka isä on?”

Elaine avasi silmänsä ja kyynel vierähti kummastakin. ”Percival…” hän aloitti.

”Piru vie!” vampyyri sähähti ja nousi seisomaan, iskien nyrkillään pöytää. Elaine säpsähti, mutta sai nopeasti korjattua mielensä ja tuolinsa tasapainon. ”Minä rakastin sinua enemmän kuin mitään tai ketään milloinkaan, ja sinulla on aikuinen poika! Minkä ikäinen hän on?”

”Kolmekymmentäkahdeksan”, Elaine kuiskasi.

”Eli jaksoit odottaa peräti kolme vuotta rakastettusi kuoleman jälkeen”, Percival ärähti pelottavan hiljaa. ”Minä olen odottanut neljäkymmentä pitkää, pimeää vuotta.”

Elaine ei saanut sanottua mitään.

”Kuka hänen isänsä on?”

Elaine haukkoi henkeään, yrittäen kakaista vastauksen kurkustaan mutta onnistumatta siinä.

”Kuka?” Percival karjaisi.

”Larry”, Elaine kuiskasi.

”Larry? Larry London?” Percival rojahti takaisin tuoliinsa ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hänen olkapäänsä tärisivät raivosta. Sitten vampyyri raotti sormiaan ja hänen tummat silmänsä nauliutuivat vanhukseen niiden väleistä. ”Larry London ja Elaine Cunningham. Elaine London. Paras ystäväni ja sydämeni valittu.” Percival hengitti raskaasti, ja ilma sihisi hänen paljastettujen hampaidensa välistä. ”Miten sinä saatoit?”

Silloin Elaine nousi seisomaan yllättäen itsensäkin, ja hänen tiukka äänensävynsä vaati enemmän voimia kuin hän tajusi itsellään olevan. ”Entä miten sinä saatat hyökätä Rajanpäähän tällä lailla, juoda viattomien verta ja kovistella naista, joka joskus nuoruudessaan rakasti sinua? Se tyttö, jota purit, oli siskoni tyttärentytär. Nyt sinä olet se, jolla ei ole säädyllisyydentajua. Minä surin sinua aikani ja sitten, kyllä, menin naimisiin parhaan ystäväsi kanssa. Me rakastimme toisiamme ja rakastamme yhä. Niin vain kävi – enkä kadu sitä tippaakaan. Elämäni on omani, eikä sinulla ole oikeutta tehdä tällaista.” Hän veti henkeä, ja hämmästynyt vampyyri räpäytti silmiään suu ammottaen. Elaine jatkoi kiukkuista puhettaan: ”Sinusta on tullut hirviö, ja käyttäydyt kuin sellainen. Jos sinussa olisi yhtään jäljellä sitä Percival Thornia, jonka minä tunsin, häipyisit täältä hyvän sään aikana.”

Sitten nainen istui hitaasti ja varovasti takaisin alas, näyttäen kymmenen vuotta vanhemmalta kuin äsken. Percival tuijotti häkeltyneenä ja täysin nöyrtyneenä.

”Minä voisin antaa sinulle ikuisen elämän”, vampyyri kuiskasi. ”Voisit jopa saada nuoruutesi takaisin.”

Nyt Elaine hymyili lempeästi, kuin olisi unohtanut äskeisen vihansa. ”Väärin, Percival. Sinä voisit antaa vain ikuisen kuoleman.”

Hiljaisuus palasi raukeana ja synkkänä. Nyt siinä oli odottava sävy, ja tunnelma hämärtyvässä mökissä oli latautunut.

Viimein Percival huokaisi. ”Hyvä on.” Hän nousi seisomaan ja poimi harppunsa käteensä. ”Minä lähden.” Hän käveli ovelle, avasi sen ja vilkaisi vielä taakseen. ”Näin Arthurin haudan. Mitä hänelle tapahtui?”

”Veljesi eli pitkän ja täyden elämän”, Elaine kertoi. ”Hän sai pojan, joka asuu kylän liepeillä. Hänen nimensä on Lancelot Thorn. Saatat tahtoa tavata hänet… hän on kaiketi muiden kyläläisten kanssa metsässä etsimässä sinua.” Nainen naurahti. ”Minkä perässä he muuten juoksivat sinne?”

Percival Thorn virnisti, ja vaikka hänen ilmeensä oli yhä surullinen, siinä välähti hänen entinen kujeilevaisuutensa. ”Virvatulia on helppo tehdä”, hän paljasti. ”Kun he saapuvat metsälammelle, se katoaa tyhjyyteen ja he ovat melkoisen hämmentyneitä.”

”No siinä on vanha Percival”, Elaine sanoi hymyillen. ”Aina kepposia suunnittelemassa.”

”Minä menen tapaamaan heitä.”

”Onko se turvallista? He tappavat sinut.”

”Rohkenen epäillä”, Percival hekotti. ”Minulla on vielä ässiä hihassani.” Hän loihti muutaman soinnun harpustaan, ja ne haipuivat ilmaan.

”Näenkö sinua enää koskaan?” Elaine kysyi, kun vampyyri astui ulos ovesta.

”Ehkä taivaassa”, Percival sanoi väläyttäen vielä viimeisen virnistyksen taakseen. ”Tai helvetissä.”

Sitten hän läjäytti oven kiinni ja marssi ulos Rajanpäästä, kohti ympäröiviä metsiä.


11

Vanha mylly seisoi kuohuvan kosken vieressä, ja koski oli joessa, joka virtasi metsän uumenista kylän pohjoispuolelta. Siihen suuntaan välkkyvä valotäplä oli johdattanut vampyyrinmetsästäjien retkikunnan.

Mukana oli kahdeksan miestä, ja heidän joukossaan olivat Larry London poikansa kanssa, Lancelot Thorn ja Robert Woods. Lääkäri oli yksi niistä harvoista, joka ei ollut tullut mukaan. Hän piti itseään hieman liian raihnaisena ja arvokkaana, että olisi lähtenyt rymyämään metsiin keskellä yötä muiden kanssa.

Robert Woods oli etunenässä, ja hän oli varustautunut parhaiten niin henkisesti kuin aineellisestikin. Hänen silmissään paloi vihainen liekki, ja hän piteli toisessa kädessään miekkaa ja toisessa soihtua. Hänen takanaan tulivat pastori London ja Lancelot Thorn, jotka olivat suunnilleen samanikäisiä miehiä ja hyviä ystäviä. Lancelotilla oli pitkä, ruskea tukka kuten kuolleilla isällään ja sedällään.

Miehet tunkeutuivat metsään, seuraten puroksi kaventuneen joen uomaa. Suunnilleen viidenkymmenen metrin päässä heidän edellään hyppelehti kullanvaalea valopiste puiden lomassa.

Sitten alkoi tapahtua kummia.

*

Robert Woods oli kostonhimosta sokea. Hän juoksi eteenpäin näkemättä mitään muuta kuin ohitse vilahtelevat, mustat puiden rungot ja häntä pakeneva valonlähde.

Sitten valo äkkiä katosi, ja hän pysähtyi kuin seinään. Hän käännähti katsomaan taakseen, ja huomasi olevansa yksin metsässä. Lintujen äänet kuuluivat etäisinä, kuin yö olisi kietonut hänet muusta maailmasta eristävään verhoon. Hän katsoi villisti joka puolelleen, näkemättä muuta kuin pimeyttä. Puron solinakin oli kaikonnut.

Kauhu iski häneen vahvempana kuin milloinkaan. Tunne oli hänelle uusi, ja hän murtui oitis sen edessä. Soihtu ja miekka kirposivat hänen käsistään, ja liekit sammuivat sihahtaen. Hän jäi täydelliseen, rikkumattomaan pimeyteen ja hiljaisuuteen. Hän vajosi polvilleen kaikki voimansa ja sisällään palavan liekin kadottaneena, ja kyyneleet tulvivat hänen silmiinsä. Hän yrittää sopertaa armonpyydön tyhjyyteen, mutta ei saanut vaikerrettua edes sitä.

Sitten metsän pimeydestä asteli parikymppinen, pitkätukkainen mies, joka hymyili ilkikurisesti. Hänen selässään oli harppu ja kädessään iso puukeppi.

”Älä tapa minua!” Robert huudahti, kauhun kirvoittaessa sanat hänen suustaan.

”En niin”, vampyyri vastasi ykskantaan, käveli miehen eteen pirullinen virne kasvoillaan ja löi tätä takaraivoon karahkallaan. Robertin silmissä pimeni.

*

Lancelot Thorn kompastui johonkin ja lennähti kasvoilleen maahan. Märät lehdet liimautuivat hänen vaatteisiinsa ja risut tarrautuivat tiukasti kiinni hänen tukkaansa. Hän nousi kyynärpäidensä varaan ja katseli ympärilleen kurjana. Hänen hämmästyksekseen ketään ei näkynyt. Ääniäkään ei kuulunut, vaikka äsken öinen metsä oli ollut niitä täynnä.

”Haloo?” hän huikkasi pimeyteen saamatta vastausta.

”Älä pelkää”, sanoi ääni hänen takaansa. Hän kierähti selälleen ja ryömi takaperin nähdessään edessään seisomassa nuoren miehen, joka oli ilmiselvästi kyläläisten metsästämä vampyyri.

Percival virnisti, mutta sitten hymy muuttui haikeaksi ja hän laskeutui kyykkyyn Lancelotin eteen.

”Pois!” Lancelot huudahti. ”Älä koske minuun, hirviö!”

”Näytänkö minä sinusta hirviöltä?” vampyyri tuhahti. ”En aio satuttaa sinua.” Hän kohotti kulmiaan. ”Minulla on sinulle kerrottavaa, ja olisi mukavaa jos kuuntelisit.”

”Sanasi tulevat paholaiselta”, Lancelot sihahti, ja kiskaisi taskustaan pienen kultaristin jolla uhkasi Percivalia. Vampyyri kavahti taaksepäin, mutta ei paljon.

”Pane tuo pois”, hän tokaisi. ”Kuuntele vain.” Lancelot ei liikahtanutkaan, ja Percival huokaisi alentuvasti. ”Miten vain. Aion kertoa sinulle silti jotain.” Hänen silmänsä kapenivat. ”Minä olen sinun setäsi. Arthurin veli, jonka vampyyri surmasi kauan sitten.”

Risti putosi Lancelotin äkkiä veltostuneista sormista. ”Mitä?” hän kuiskasi.

”Tiedän, että näytän sinua… kymmenen vuotta nuoremmalta, mutta olen itse asiassa sinua kaksikymmentä vuotta vanhempi.” Vampyyri kohautti olkiaan. ”Minä en vanhene.” Percival suoristi selkänsä ja asteli takaperin kohti puiden varjoja. ”Jos sinulla on vähänkään kunnioitusta isävainaasi toiveita kohtaan, voin kertoa, että hän ei olisi tahtonut poikansa surmaavan veljeään, niin epäkuollut kuin tämä olisikin.” Hän hymyili valjusti. ”Kerro pastorille, että minä jätän Rajanpään rauhaan, jos tekin jätätte minut rauhaan. Kummittelu ei huvita minua.” Sitten vampyyrin silmät kovenivat, ja hänen hymynsä kaikkosi. ”Vien vain yhden teistä, ja hän ansaitsee sen.”

Sitten hän oli poissa.

Lancelot Thorn huokaisi syvään ja pyyhkäisi hihallaan hikeä otsaltaan. Sitten hän rojahti voipuneena ruohikkoon.

*

Larry London oli ainoa, joka pääsi lammelle asti.

Puro virtasi lähteestä, joka pulppusi keskellä pientä, metsän keskellä sijaitsevaa lammikkoa. Sen vesi oli kirkasta, mutta nyt oli niin pimeää ja tyyntä, että veden pinta olisi yhtä hyvin voinut olla mustaksi maalattu avokallio.

Kun Larry huomasi, että oli yhtäkkiä yksin, hänen sydämensä alkoi hakata nopeammin, aivan liian paljon nopeammin. Hän tarttui rintaansa, ja hänen kasvonsa vääntyivät väkisinkin tuskasta kielivään irveeseen. Vanhus hoiperteli pimeässä vettä kohti, ja metsän ympäröivät puut tuntuivat kumartuvan katsomaan häntä, pakottaen häntä lampea kohti. Hän saattoi tuntea hohkaavan kylmyyden, joka vedestä kohosi.

Sitten pimeydestä lammen toisella puolella käveli tumma hahmo. Ensin se oli tunnistamattoman näköinen tai muotoinen, mutta kohta se alkoi erottua paremmin. Kun se saapui lammen rantaan Larrya vastapäätä, sen yläpuolelle syttyi tyhjään ilmaan himmeä, sininen liekki, joka valaisi mustan järven liikkumatonta vettä ja muukalaisen piirteitä.

”Tunnetko minut?” Percival Thorn kysyi.

Larry aukoi äänettömästi suutaan. Hänen kyntensä kaivautuivat syvälle hänen rintaansa, mutta enemmän häneen sattui sydämen takominen rinnan sisäpuolella. Vanhus onnistui kuitenkin pudistamaan päätään vastaukseksi.

”Etkö todellakaan?” Vampyyri pudisti pettyneesti päätään. Hänen hymynsä oli nyt suorastaan halveksuva. ”Odotin, että tunnistaisit minut. Elaine tiesi heti, kuka olin.”

Larryn silmät alkoivat lasittua. Ja silloin hän tunnisti nuoruudenystävänsä.

”Percival…”

Vampyyri otti harppunsa selästään ja alkoi näppäillä sen kieliä. Sävel, jonka hän loihti siitä esiin, oli kenties kauneinta, mitä Rajanpäätä reunustavien kukkuloiden keskellä oli milloinkaan kuultu. Pehmeät soinnut leijailivat hentoina ja herkkinä lammen yllä, mutta niissä oli vahvuutta joka kertoi, että kaikki maailman melu ei saisi niitä haipumaan. Ne olivat läpitunkevan korkeita, ja ne eivät tunkeutuneet pelkästään Larry Londonin sisimpään saaden tämän unohtamaan kipunsa, vaan saivat kaikki metsän eläimet pysähtymään ja kuuntelemaan. Vampyyrin etsijät, jotka nyt harhailivat yksin ja avuttomina pimeydessä, istahtivat alas ja sulkivat pelotta silmänsä, kun ääni kulki heidän lävitseen. Rajanpään kylässä vaimot hymyilivät lempeästi peilikuvilleen, ja lapset hymähtivät tyytyväisinä vuoteissaan.

Mutta vaikka sävelmä olisi ollut miten miellyttävä, sen kauneus ei kuitenkaan kummunnut lempeydestä vaan katkeruudesta, ei ilosta vaan melankoliasta, ei suloisista sanoista vaan anteeksipyytelemättömästä, murskaavasta hiljaisuudesta. Ja kaikki tiesivät, että se ei ollut elämän vaan kuoleman musiikkia.

Väistämättömyydessään se oli pelottavaa, lopullisuudessaan tukehduttavaa; mutta sen sijaan, että se olisi ollut ahdistavaa, se tuntui pikemminkin päätökseltä, joka oli hyvin ansaittu ja pitkään odotettu. Sen surullisuus oli ohimenevää, tulevaisuudelle toivoa antavaa.

Larry Londonkin ymmärsi tämän. Hän päästi irti rinnastaan ja katsoi ystäväänsä silmiin.

Percival sanoi: ”Sinun ei olisi pitänyt naida Elainea. Odotin sinulta enemmän kunnioitusta minua kohtaan.”

Larry vastasi: ”Niin vain kävi. Enkä kadu sitä tippaakaan.”

Percival hymyili. Soitto lakkasi. ”Hänkin sanoi noin.” Vampyyri huokaisi ja sulki silmänsä. ”Ja olette oikeassa.” Hän käänsi selkänsä. ”Sinä et kuole minun käteni kautta.”

Sitten valo Percivalin yläpuolella sammui, ja hän peittyi jälleen varjoihin. Hän käveli metsän pimeyteen taakseen katsomatta, ja katosi näkyvistä.

Larry London hymyili katkerasti. ”Hyvästi”, hän kuiskasi. Sen sanottuaan hän ei jaksanut enää kamppailla, ja hänen nivelensä antoivat periksi.

Veden kylmä pinta rikkoutui, ja lampi nieli vanhan miehen.

Harpun soitto jäi kajahtelemaan ilmaan, vaikka paikalla ei enää ollut ketään.


12

Urheat vampyyrinmetsästäjät heräsivät metsästä aamulla. Kaikilla oli kamala päänsärky, ja he makasivat vieretysten puron vierellä. Kaikkien housut oli vedetty nilkkoihin, ja arvoesineet olivat tiessään. Aamuauringon kirkkaat säteet paistoivat metsän lehtikatoksen läpi, ja niissä oli jotenkin omituisen irvaileva sävy. Kuin aurinko olisi nauranut epäonnistuneelle lynkkausjoukolle.

Nolostuneet ja pettyneet miehet palasivat kylään silmiään hieroen, mumisten jotain epäselvää eilisen tapahtumista. He olivat liian väsyneitä tajuamaan ennen Rajanpäähän saapumista, että Larry London ei ollut mukana. Hieman myöhemmin samana päivänä, kun miehet oli laitettu lämpimiin vuoteisiin uinumaan ja takkatulet sytytetty, lääkäri ja muutamat naisista lähtivät etsimään Larrya, mutta häntä ei löydetty.

Elaine London suhtautui miehensä katoamiseen yllättävän rauhallisesti, kuin olisi osannut odottaa sitä. Hän kieltäytyi puhumasta yön tapahtumista kenellekään, mutta iltapäivällä etsi kuitenkin Lancelot Thornin käsiinsä ja vei tämän taloonsa. Kaksikko viipyi siellä muutaman tunnin, ja kylän uteliaat lapset hiipivät ikkunan alle salakuuntelemaan. Mutta heidän puheensa olivat niin outoja, etteivät lapset paljoa ymmärtäneet niistä.

”…meidän on annettava hänelle anteeksi, Lancelot. Olihan hän loppujen lopuksi kostonsa ansainnut.”

”Ei kosto ole milloinkaan oikeutettu. Hän on kaikesta huolimatta hirviö, olkoonkin miten inhimillinen tahansa.”

”Hän ei ole sen enempää hirviö kuin kukaan Rajanpään asukkaista. Hän ei enää häiritse meitä, miksi meidän siis pitäisi häiritä häntä?”

”Olet kai oikeassa… Se vain tuntuu jotenkin väärältä.”

”Hän ei tappanut Larrya ja sinä tiedät sen.”

”Totta.”

Elaine vei salaisuutensa hautaansa, eivätkä kyläläiset milloinkaan saaneet tietää mitä oli tapahtunut Londonien mökissä sinä outona yönä. Jostain syystä Elaine vaati, että hänet haudattaisiin kukkulalle, jossa Thornien hautakivet sijaitsivat, ja niin tehtiin. Larryn muistomerkki pystytettiin hänen hautansa viereen.

Seuraavina vuosina vietettiin paljon häitä. Sarah Cunningham toipui viimein ensimmäisen miehensä kuolemasta ja menetti sydämensä Lancelot Thornille. He muuttivat Lisan kanssa Thornien sukutilalle, ja asuivat siellä onnellisina yhdessä. Robert ja Wilhelmina Woods saivat vielä varsinaisen liudan lapsia, ja aikuiseksi kasvettuaan Lisa Cunningham meni naimisiin heidän esikoisensa kanssa.

Vampyyrejä Rajanpäässä ei enää nähty.

Kymmenen vuoden kuluttua Lancelot Thorn ja Lisa Cunningham kävelivät yhdessä metsän rajalla katsellen idyllistä kyläänsä. Lancelotin tukka alkoi jo harmaantua, mutta Lisa oli kauneimmillaan.

”Isä…” tyttö aloitti vetäen syvään henkeä. Kuulosti siltä, kuin hän olisi aikonut sanoa jotain, jonka sanomista oli suunnitellut pitkään. ”Mitä sinä yönä kymmenen vuotta sitten tapahtui, kun kohtasit minun kimppuuni käynyt vampyyrin?”

Lancelot naurahti. ”Onko sillä enää väliä?” hän kysyi, katsoen iltataivaalla hitaasti lipuvia, vaaleanpunaisia pilviä.

”Ei”, Lisa myönsi, ”mutta minä tahtoisin tietää.”

Lancelot kohautti olkapäitään. ”Hyvä on.” Hän laski kätensä ottotyttärensä olkapäälle. ”Se vampyyri oli itse asiassa Percival Thorn.”

”Arthurin veli?”

”Aivan. Se, jonka vampyyri tappoi. Siitä on yli viisikymmentä vuotta… Hän tuli katsomaan, mitä kylällemme kuului. Percival tahtoi tavata minut, veljenpoikansa, ja rakastettunsa, Elaine Cunninghamin.”

”Elaine-isotädin? Elaine Londonin?”

”Niin… Aika ei ollut himmentänyt vampyyrin rakkautta.” Lancelot kertoi lyhyesti, mitä yöllä oli tapahtunut. Elaine oli kertonut hänelle kaiken, jotta tarina ei kuolisi kokonaan pois.

Lisa vaikeni ja kaksikko vajosi ajatuksiinsa. Pilvet leijailivat heidän ylitseen, ja hiljalleen aurinko vajosi taivaanrannan taa upottaen metsäiset kukkulat kullan ja veren väreihin. Mutta oli kesä ja yökin oli täynnä valoa, eivätkä varjot syventyneet mustiksi, vaan ne näyttivät hennoilta ja heikosti särkyviltä.